"No, kuolinko minä?! Polttiko minut salama? Putosivatko tähdet taivaalta ja murskasivat minut? Pihkaa! Minä tein siitä koirasta selvän. Nyt tahdon kertoa teille kansastani, joka on kaikkien kansojen mahtavin ja hallitsee koko maata. Ensiksi me metsästämme kuten minä, yksin. Sitten me metsästämme ryhmissä, ja lopuksi, kuten hirvien lauma, me peitämme maan. Ne, jotka otamme majoihimme, elävät; ne, joita emme ota, kuolevat. Zarinska on ihana neito, voimakas ja kehittynyt, sopiva Susien äidiksi. Vaikka kuolen, hän tulee siksi, sillä minun veljiäni on monta, ja he seuraavat minun koirieni jälkiä. Kuulkaa Susien laki: Jos joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä. Monissa maissa tämä hinta on maksettu; monissa maissa sen pitää vielä tulla maksetuksi.
"Ja nyt teen selväksi asiat Ketun ja Karhun kanssa. Näkyy, että hekin ovat iskeneet silmänsä neitoon. Niinkö? Malttakaahan, minä olen ostanut hänet! Thling-Tinne nojaa luodikkooni, hänen majassaan ovat muut kauppalahjani. Vielä tahdon sentään sopia hyvällä nuorten miesten kanssa. Ketulle, jonka kieli on kuiva monista sanoista, minä annan tupakkaa viisi pitkää kääröä. Näin hänen suunsa kostuu, niin että hän voi vielä pitää melua neuvottelussa. Mutta Karhulle, josta minä olen hyvin ylpeä, annan kaksi peittoa, kaksikymmentä mittaa jauhoja sekä tupakkaa kaksi sen vertaa kuin Ketulle; ja jos hän tahtoo lähteä matkaani Itävuorten taakse, niin annan hänelle luodikon, samanlaisen kuin Thling-Tinnelläkin on. Eikö? Hyvä! Susi on väsynyt puhumaan. Vielä kerran muistakaa Susien laki: Jos Joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä."
Mackenzie hymyili astuessaan paikalleen, mutta hänen sydämensä oli levottomuutta täynnä. Yö oli vielä pimeä. Tyttö tuli hänen vierelleen, ja hän kuunteli tarkasti, kun tämä kertoi hänelle Karhun taituritempuista veitsitappelussa.
Tappelu oli tuleva. Kymmenet mokkasiinit tallasivat tilaa lumeen tulen ympärillä. Puhuttiin paljon tietäjän häviöstä; muutamat sanoivat hänen kätkeneen valtansa, toiset taas muistelivat menneitä tapahtumia ja myönsivät Suden olleen oikeassa. Karhu tuli taistelupaikalle pitkä venäläinen metsästyspuukko kädessä. Kettu neuvoi varomaan Mackenzien revolvereita. Tämä päästi sentähden vyönsä ja pani sen Zarinskan uumalle, jonka käsiin hän myöskin antoi luodikkonsa. Tyttö pudisti päätänsä merkiksi, ettei hän osaa ampua — vähänpä on naisella tilaisuutta käsitellä sellaisia aseita.
"Sitten, jos vaara uhkaa selkäni takaa, huuda kovaa: 'Mieheni!' Ei, näin: 'Mieheni!'"
Hän nauroi, kun tyttö kertasi sanan, nipisti häntä poskesta ja astui piiriin. Ei vain mittansa ja käsivarsiensa pituuden puolesta Karhu ollut häntä etevämpi, vaan hänen veitsensä teräkin oli hyvästi kaksi tuumaa pitempi. Mackenzie oli katsonut miehiä silmiin ennenkin, ja hän tiesi miehen olevan vastassaan. Mutta teräksen välähdys antoi hänelle intoa, ja rotunsa päättäväisyys valtasi hänet.
Kerta kerralta hänen oli pakko peräytyä tulen rajalle tai syvään lumeen, ja kerta kerralta hän nyrkkeilijän notkeudella jälleen raivautui keskukseen. Ei ääntäkään noussut häntä rohkaisemaan, jotavastoin hänen vastustajansa sai raikuvia suosionosoituksia, kehoituksia ja varoituksia. Mutta hänen hampaansa puristuivat vain lujemmin yhteen, kun veitset kalskahtivat toisiinsa, ja hän iski tai väisti tietoisen voiman luomalla kylmäverisyydellä. Ensin hän tunsi sääliä vihollistaan kohtaan; mutta se tunne väistyi alkuperäisen elämänvaiston tieltä, mikä pian vaihtui surmaamishimoon. Rotunsa kymmenentuhatta kulttuurivuotta hupenivat hänen olemuksestaan — hän oli luola-asukas, joka tappeli naaraan omistuksesta.
Kahdesti hän pisti Karhua, päästen itse vahingoittumattomana, mutta kolmannella kerralla hän joutui ahtaalle ja ottelu muuttui käsikähmäksi. Silloin hän tunsi vastustajansa hirvittävän voiman. Hänen lihaksiansa puristivat hirmuiset pihdit, ja jänteet uhkasivat murtua otteen voimasta; yhä lähemmä tuli venäläinen teräs. Hän koetti riistäytyä irti, mutta heikonsi vain itseänsä. Nahkapukuinen rengas puristui tiukemmalle heidän ympärilleen odottaen loppuiskua. Mutta yht'äkkiä hän heilautti painijan tempulla itsensä hieman sivuun ja iski samalla vastustajaansa päällään. Vastoin tahtoaan Karhu liikahti taaksepäin ja menetti varman otteensa. Samassa Mackenzie heittäytyi kaikella painollaan eteenpäin sysäten vastustajansa piirin läpi syvään lumeen. Karhu kömpi pystyyn ja tuli takaisin alkaakseen uudestaan.
"Mieheni!" huudahti Zarinska levottomasti.
Jousenjänteen helähtäessä Mackenzie kyyristyi, ja luukärkinen nuoli singahti hänen ylitsensä Karhun rintaan. Hyökkäävä jättiläinen kaatui kyyristyneen vastustajansa päälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mackenzie oli pystyssä. Karhu makasi liikkumattomana, mutta tulen takana taikuri otti esille uuden nuolen. Mackenzien veitsi välähti. Hän oli tarttunut sen kärkeen. Leimauksena lennähti raskas ase yli nuotion. Noita kaatui suullensa hehkuvaan tuhkaan. Veitsi oli tunkeutunut hänen kurkkuunsa vartta myöten.