"Sinä olet minun naiseni, Oona", sanoi Negore käskevällä äänensävyllä, joka ilmaisi uhkaa.
Nainen kavahti kissan tavoin asennostaan, ojensi itsensä äkkiä, hänen silmänsä leimahtivat ja hänen sieraimensa laajenivat kuin kauriin sieraimet.
"Olisin tullut vaimoksesi, Negore, mutta sinä olet pelkuri. Vanhan
Kinoosin tytär ei tule pelkurin vaimoksi."
Negore yritti puhua, mutta nainen vaiensi hänet käskevällä liikkeellä.
"Vanha Kinoos ja minä tulimme joukkoonne vieraasta maasta", sanoi nainen ylpeästi. "Kansasi otti meidät tuliensa ääreen ja antoi meidän lämmitellä, kysymättä mistä tai mihin me vaellamme. He luulivat vanhan Kinoosin kadottaneen silmänsä ikänsä vuoksi, eikä vanha Kinoos selittänyt sitä heille enkä minäkään, hänen tyttärensä. Vanha Kinoos on urhoollinen mies, mutta vanha Kinoos ei ole koskaan ollut kerskailija. Ja kun nyt kerron sinulle, kuinka hän tuli sokeaksi, niin tiedät kysymättä, miksi vanhan Kinoosin tytär ei voi synnyttää lapsia sellaiselle pelkurille kuin sinä, Negore, olet."
Negore yritti uudelleen puhua, mutta nainen vaiensi hänet jälleen.
"Tiedä, Negore, että jos kaikki matkasi tässä maassa laskettaisiin yhteen, eivät ne riittäisi viemään sinua tuntemattomaan Sitkaan, suuren suolameren rannalle. Siinä paikassa on paljon venäläisiä, ja heidän kouransa on kova. Ja Sitkasta vanha Kinoos, joka silloin oli nuori Kinoos, pakeni kanssani — olin silloin lapsi hänen käsivarsillaan — pitkin meren saaria. Äitini kuolema on tarina meitä kohdanneesta vääryydestä, ja venäläisen kuolema keihään tunkeutuessa hänen rintansa ja selkänsä lävitse kertoo Kinoosin kostosta. Mutta minne tahansa pakenimmekaan ja kuinka kauas hyvänsä, aina tapasimme venäläisiä. Kinoos oli pelkäämätön, mutta venäläisten näkeminen loukkasi hänen silmiään. Niin pakenimme edelleen yli vetten, kunnes tulimme Suurelle Sumumerelle, josta sinä, Negore, olet kuullut, mutta jota et milloinkaan ole nähnyt. Elimme monen kansan parissa, ja minä kasvoin sillävälin naiseksi. Mutta Kinoos ei vanhentuessaan ottanut itselleen toista naista, enkä minä ottanut miestä.
"Viimein saavuimme Pastolikiin, joka on siinä paikassa, missä Yukon-joki laskee Suureen Sumumereen. Siellä olimme kauan, meren äärellä, kansan parissa, joka vihasi venäläisiä. Mutta väliin tulivat nämä venäläiset suurilla laivoilla ja panivat Pastolikin asukkaat näyttämään heille tietä läpi monisuisen Yukonin lukemattomien saarten. Ja välistä miehet, jotka he veivät oppaikseen, eivät tulleet takaisin, Silloin kansa suuttui ja alkoi miettiä suurta suunnitelmaa.
"Niinpä, kun sinne taas saapui laiva, vanha Kinoos astui esiin ja sanoi voivansa näyttää tietä. Hän oli vanha mies silloin, ja hänen hiuksensa olivat valkeat, mutta hän oli pelkäämätön. Ja hän oli viekas, sillä hän ohjasi laivan paikalle, missä meri imeytyy maata kohti ja aallot kuohuvat vuorta vasten, jota nimitettiin Romanovin vuoreksi. Meri imaisi laivan sinne, missä aallot kuohuvat valkeina, ja se viskautui karille, joka mursi sen laidat. Silloin tuli sinne koko Pastolikin kansa — sillä se oli suunnitelma — sotakeihäineen, nuolineen ja harvoine pyssyineen. Mutta venäläiset puhkaisivat vanhan Kinoosin silmät, jottei hän enää koskaan voisi näyttää kenellekään tietä, ja sitten he taistelivat Pastolikin kansaa vastaan aaltojen tyrskyssä.
"Venäläisten päällikkö oli nimeltänsä Ivan. Hän se peukaloillaan survaisi puhki vanhan Kinoosin silmät. Hän raivautui taistellen valkoisen kuohun läpi kahden jäljellejääneen miehensä kera ja läksi pohjoiseen, pitkin Suuren Sumumeren rantaa. Kinoos oli viisas mies. Hän ei nähnyt enää ja oli avuton kuin lapsi. Siksi hän siirtyi pois ylös suurta mahtavaa Yukonia, aina Nulatoon saakka. Ja minä olin hänen mukanaan.