"Tämä oli isäni urotyö, Kinoosin, vanhan miehen. Mutta kuinka käyttäytyy Negore, nuori mies?"
Vieläkin hän ehkäisi Negoren puhumis-yrityksen.
"Omin silmin näin sen Nulatossa, suuren linnoituksen porttien edessä, ja siitä on vasta muutamia päiviä kulunut. Näin venäläisen Ivanin, saman, joka oli puhkaissut isäni silmät, sivaltavan sinua koirapiiskalla, lyövän kuten koiraa. Sen minä näin ja tiesin sinut pelkuriksi. Mutta en nähnyt sinua sinä yönä, kun koko kansa, pojatkin, jotka eivät vielä kyenneet metsästäjiksi, hyökkäsivät venäläisiä vastaan ja surmasivat heidät kaikki."
"Eivät Ivania", sanoi Negore tyynesti. "Hän on nyt kintereillämme, muassaan suuri joukko venäläisiä, jotka ovat saapuneet rannikolta."
Oona ei koettanutkaan salata hämmästystään ja mielipahaansa sen johdosta, ettei Ivan ollutkaan kuollut, mutta hän jatkoi:
"Sinä päivänä huomasin sinut pelkuriksi, ja yöllä, kun kaikki miehet, vieläpä pojatkin taistelivat, en sinua nähnyt, ja tiesin sinut kaksinverroin pelkuriksi."
"Oletko nyt sanonut kaikki sanottavasi?" kysyi Negore.
Tyttö nyökkäsi katsoen häneen kysyvästi, ikäänkuin ihmetellen, että
Negorella voisi olla jotakin sanottavaa.
"Tiedä sitten, ettei Negore ole pelkuri", hän sanoi, ja hänen puheensa oli hiljaista ja rauhallista. "Tiedä, että jo poikasena kuljin yksinäni alas paikalle, missä Yukon laskee Suureen Sumumereen. Kuljin Pastolikiin ja siitäkin kauemmaksi pohjoiseen, pitkin rannikkoa. Tämän tein poikasena, enkä ollut pelkuri. Enkä ollut pelkuri matkatessani ylös Yukonia kauemmaksi kuin kukaan mies ennen, niin kauas, että saavuin toisen kansan luo, valkokasvoisten, jotka asuivat isossa linnoituksessa ja puhuivat toista kieltä kuin venäläiset. Sen lisäksi tapoin suuren karhun Tananan maassa, missä ei kukaan kansastani ole käynyt. Ja taistelin nuklukyetejä, kaltageja ja stickejä vastaan kaukaisella seudulla ja aivan yksin. Nämä teot, joista ei kukaan tiedä, puhuvat puolestani. Puhukoon kansani minusta mitä tietää. He eivät voi sanoa Negorea pelkuriksi."
Hän lopetti ylpeästi ja odotti ylpeänä.