Kun ovi oli sulkeutunut, Lucile sylkäisi kadulle. "Hyi. St. Vincent! Hyi! Sinun nimesi on saastuttanut minun kieleni!" Ja hän sylkäisi toistamiseen.
* * * * *
"Sisään!"
Kehoituksen saatuaan Matt Mc Carthy tarttui ovenripeen, työnsi oven auki ja sulki sen huolellisesti jälkeensä.
"Kas, tekö siinä olette!" St. Vincent katsahti synkästi ja hajamielisesti vieraaseensa, heräsi sitten mietteistään ja ojensi kätensä. "Terve, terve, Matt-ukkoseni! Ajatukseni olivat penikulmien päässä, kun te astuitte sisään. Istuutukaa, olkaa hyvä. Tupakkaa on tuossa vieressänne. Vetäiskääpä sauhu koetteeksi ja sanokaa, mitä siitä pidätte."
"Mahtoivat hänen ajatuksensa olla penikulmien päässä", tuumi Matt itsekseen, sillä tiellä pimeässä hän äsken oli sivuuttanut naisen, joka epäilyttävästi muistutti Lucilea. Mutta hän lausui: "Te siis täällä haaveilette, ja ihmekös tuo!"
"Miten niin?" kysyi kirjeenvaihtaja iloisesti.
"Siten vain, että minä tapasin äsken vähän matkan päässä Lucilen tuolla tiellä, ja hänen korkojensa jäljet osoittivat teille päin. Niillä naikkosilla on paha kieli, kun niiksi tulee", Matt nauraa hihitti.
"Niin, sehän se onkin pahinta kaikesta." St. Vincent puhui aivan suoraan. "Mies katsoo heihin ohimennen, ja he vaativat, että sitä kestäisi ikuisesti."
"Vanhasta rakkausjutusta on hiukan hankala selviytyä, häh?"