Frona otti toisella kädellä paronia, toisella isäänsä kädestä. Jää kiiti nyt vinhaa vauhtia heidän ohitseen. Jossakin heidän alapuolellaan raskas lohkare ajautui rantaäyrästä vasten, ja maa vapisi heidän jalkainsa alla. Sitä seurasi toinen, joka kulki lähempänä pintaa, ja he ehtivät tuskin peräytyä, ennenkuin se kohosi pystyyn ja jatkoi ylpeästi matkaansa tonnin verran pohjasta irtautunutta mutaa selässään. Sama uudistui vielä kerran, jäälautta kurottautui kuin suunnattoman suuri käsi maalle päin, riuhtaisi kolme pahaa aavistamatonta mäntyä juurineen maasta ja vei ne muassaan.
Päivä oli nyt valjennut, ja Yukon oli rannasta rantaan tulvillaan valkoista, kiitävää jäätä. Ylemmäksi patoutuneen veden paineesta virran vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Rantaäyräs oli pitkin pituuttaan lohkeillut ja kovertunut, ja saari järkkyi ja vapisi perustuksiaan myöten.
"Oi, tämä on suurta, suurta!" Frona hyppeli ihastuksesta molempien miesten välissä. "Vieläkö te puhutte petkutuksesta, paroni?"
"Oo!" Hän pudisti päätään. "Oo, minä olen väärässä, minä olen kurja olento. Mutta eikö tuo ole suurenmoista! Katsokaa!"
Hän osoitti virran mutkassa olevaa saariryhmää, jonka kohdalla mailin levyinen joki jakautui useihin uomiin. Tämä oli edullista veden, mutta ei sulloutuneen jään kannalta. Saarien terävät, kiilanmuotoiset kärjet pistivät syvälle jäävirtaan ja viskasivat lohkareet korkealle ilmaan. Mutta niitä tuli yhä uusia, ja paine ajoi ne vähitellen rannalle, niin että puitten väliin syntyi uljaita jäävuoria.
"Tuonne voisi hyvin muodostua jääruuhka", sanoi Jakob Welse. "Annahan kiikari tänne, Frona!" Hän katseli sillä kauan ja tarkasti. "Se kasvaa ja laajenee. Tarvittaisiin vain lohkare oikealla hetkellä ja oikeaan paikkaan, niin —"
"Mutta joki laskee."
Jäät olivat laskeutuneet kuusi jalkaa rantaäyrään alapuolelle, ja paroni Courbertin merkitsi niiden tason kepillään.
"Miesraukkamme on tuolla paikoillaan, mutta ei liiku enää."
Oli kirkas päivä, ja aurinko tuli esiin koillisesta. He katselivat kukin vuoroonsa joen yli.