Tie kulki nyt upottavan rämeen poikki ja laskeutui jyrkästi joen rantaan. Ohutrunkoinen mänty, joka keskikohdaltaan kosketti vettä, oli ainoana siltana kuohujen yli. Hyrskyt löivät hentoa runkoa saattaen sen rytmilliseen liikuntoon, ja kuormankantajain jalat olivat kuluttaneet sen aaltojen kostuttaman pinnan liukkaaksi. Tämä epävakainen silta oli 80 jalkaa pitkä, Frona astui sille, tunsi sen keinuvan allaan, kuuli veden pauhinan, näki sen kiitävän huimaa vauhtia — ja peräytyi. Hän avasi kengännauhansa ja oli sitovinaan sitä sangen huolellisesti, kun äkkiä joukko intiaaneja ilmestyi metsänrajaan ja laskeutui rantatörmää alas. Kolme tai neljä nuorukaista kulki edellä, ja heitä seurasi joukko naisia, kaikilla raskaat kantamukset selässä. Heidän jäljessään kulkivat lapset, hekin ikänsä mukaisesti kuormitettuina, ja viimeksi puoli tusinaa koiria kielet riipuksissa ja ankarasti ponnistellen taakkojensa alla.
Miehet katselivat Fronaa syrjästä, ja joku heistä kuiskasi jotain toisille. Frona ei voinut kuulla, mitä hän sanoi, mutta joukon tirskunta sai häpeän punan nousemaan hänen poskilleen ja puhui selvempää kieltä kuin sanat. Hänen kasvojaan poltti, sillä hän häpesi omaa itseäänkin, mutta hän ei antanut heidän huomata mitään. Johtaja astui syrjään, ja koko joukko, aina yksi kerrallaan, kulki vaarallisen sillan yli. Keskellä virtaa, missä puu oli taipunut, heidän painonsa sai sen veden alle, ja nilkkoja myöten kylmässä, kiitävässä vedessä he saivat etsiä jalansijaa. Kuitenkaan eivät pienet lapsetkaan epäröineet, ja heidän jälkeensä johtaja pakotti vastahakoisesti vinkuvat koirat menemään yli. Kun viimeinen niistä oli toisella rannalla, hän kääntyi Fronan puoleen.
"Hevostie", hän sanoi osoittaen vuorenrinnettä. "Paljon parempi te mennä hevostie. Enemmän pitkä, paljon parempi."
Mutta Frona pudisti päätään ja odotti, kunnes mies oli päässyt toiselle puolelle. Häntä ei kannustanut ainoastaan oma ylpeytensä, vaan myös rodun kunnia. Jälkimmäinen velvoitti enemmän, aivan samoin kuin rotu oli enemmän kuin hän itse. Niin hän astui puunrungolle ja kulki vieraan kansan silmien edessä valkeina vaahtoavien kuohujen läpi.
* * * * *
Hän tapasi miehen, joka istui itkien tiepuolessa. Hänen kömpelösti hihnoitettu reppunsa oli maassa, ja toisen kengän hän oli vetänyt jalastaan. Paljas jalka näytti olevan turvoksissa ja täynnä rakkoja.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Frona pysähtyen miehen eteen. Tämä katsahti ylös Fronaan ja taas alas kuiluun, missä Dyea-joki hopeaisena kimalteli synkässä siimeksessä. Kyyneleet valuivat taukoamatta hänen silmistään, ja hän nyyhkytti.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Frona uudestaan. "Voinko jotenkin auttaa teitä?"
"Ette", vastasi mies. "Miten te voisitte auttaa? Minun Jalkani ovat täynnä haavoja, selkäni on melkein poikki, ja olen puolikuollut väsymyksestä. Voitteko te sille mitään?"
"No niin!" Frona punnitsi tilannetta. "Hullumminkin voisi olla.
Ajatelkaapas niitä, jotka juuri ovat päässeet perille satamaan.
Heiltä menee vähintään kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ennenkuin
saavat tavaransa niin kauas kuin te jo olette saanut omanne."