"Mutta toverini ovat jättäneet minut ja menneet tiehensä", hän voivotteli sääliä tavoittaen. "Ja minä olen aivan yksin enkä kykene astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja ajatelkaa vaimoani ja pieniä lapsiani! He jäivät Valtoihin. Jos he näkisivät minut nyt! Minä en pääse takaisin heidän luokseen enkä eteenpäin. Tämä on minulle liikaa! Minä en jaksa raataa kuin hevonen. En minä ole siihen luotu. Se tappaa minut, minä tiedän varmasti, että se tappaa minut. Voi, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?"
"Miksi toverinne jättivät teidät?"
"Siksi, etten ollut yhtä voimakas kuin he. Siksi, etten jaksanut kantaa yhtä suuria kuormia enkä yhtä kauan. He nauroivat minulle ja jättivät minut."
"Oletteko te koskaan kokenut kovaa elämässänne?" kysyi Frona.
"En."
"Te näytätte rotevalta ja voimakkaalta. Painatte luultavasti satakuusikymmentäviisi naulaa?"
"Sataseitsemänkymmentä", oikaisi mies.
"Ette näytä siltä, kuin teitä taudit olisivat vaivanneet. Ette suinkaan ole työhön kykenemätön?"
"En, en."
"Entä toverinne? Ovatko he kaivosmiehiä?"