"Eivät he ole eläessään tehneet kaivostyötä. Me työskentelimme samassa tehtaassa. Siksihän tämä on niin kovaa! Ajatelkaa, että olemme vuosikausia toisemme tunteneet! Ja nyt he jättivät minut sen vuoksi, etten jaksanut seurata heitä."
"Ystäväni", sanoi Frona ja tunsi ajavansa rotunsa asiaa, "te olette yhtä voimakas kuin he. Te kykenette tekemään samaa työtä kuin he ja kantamaan samoja taakkoja. Mutta teillä on heikko luonne. Ja tämä maa ei ole sellaisia varten. Te ette jaksa raataa kuin hevonen, sillä te ette tahdo. Sen vuoksi tämä maa ei voi teitä käyttää. Pohjola tarvitsee voimakkaita miehiä — luonteeltaan voimakkaita. Ruumiin voima merkitsee täällä vähemmän. Siksi teidän on paras palata etelään. Me emme teitä täällä tarvitse. Täällä te vain kuolisitte, ja miten silloin kävisi vaimonne ja lastenne? Myykää varustuksenne ja palatkaa. Kolmen viikon kuluttua olette kotona. Hyvästi!"
* * * * *
Frona kulki Sheep Campin läpi. Jossain korkealla sen yläpuolella valtava jäätikkö oli maanalaisen veden paineen vaikutuksesta murtunut ja viskannut satatuhatta tonnia jäätä ja vettä alas vuorensolaan — tie oli vielä liukas jäätikkövirran limasta. Alakuloisia miehiä työskenteli etsiskellen jotakin luhistuneitten talojen raunioista. Siellä täällä he raatoivat kuumeisella kiireellä, ja tien vieressä jäykkinä makaavat ruumiit olivat heidän työnsä mykkinä todistajina. Muutamaa sataa yardia alempana ihmisvirta keskeytymättä jatkoi kulkuaan. Matkamiehet nojasivat silloin tällöin hartiataakkojansa ulkonevia kivenlohkareita vastaan pysähtyen tuokioksi hengähtämään ja jatkoivat taas pian raskasta vaellustaan.
Keskipäivän aurinko paahtoi kivikkoisia "Scales"-vuoria. Metsä oli täällä heittänyt turhan taistelun sikseen, ja pyörryttävä kuumuus säteili paljaista kallioista. Kummallekin puolelle kohosivat maan jään murtamat kylkiluut alastomina ja ankaroina alastomuudessaan. Kaiken yläpuolelle ulottui myrskyjen pieksämä Chilcoot. Sen paljasta, rosoista kylkeä pitkin kiemurteli ohut, mutta loppumaton ihmisjono. Se tuli esiin alhaalla laaksossa kasvavan pensaikon reunasta, kulki mustana juovana huikaisevan jääaavikon poikki ja yhä edelleen sen paikan ohitse, missä Frona söi päivällistään tiepuolessa. Ja se jatkui jatkumistaan jyrkänteen huippua kohti tullen yhä ohuemmaksi ja epäselvemmäksi, kunnes se lopulta muistutti luikertelevaa muurahaissotajoukkoa ja pujahti piiloon solan tuolle puolen.
Fronan paraikaa tarkatessa tätä Chilcoot äkkiä kietoutui vyöryvän usvapilven peittoon, ja ankara tuulenpuuska toi lumiräntää ponnistelevien kääpiöitten niskaan. Aurinko peittyi pilveen, ja tuli synkkä pimeys, mutta Frona tiesi, että jossakin tuolla ylhäällä tuo pitkä muurahaisjono aherteli ahertelemistaan ikuisesti pyrkien korkeutta kohti. Ajatus vaikutti valtavasti hänen mieleensä, ihmisen ikivanha ylpeys etevämmyydestään kannusti häntä, ja hän liittyi joukkoon, joka myrskyn halki raivasi tietään eteenpäin.
Tuulenpuuska työnsi hänet solan kidan läpi, ja käsin ja jaloin haparoiden hän kapusi alas Chilcootin mahtavan tulivuoriraunion reunaa pitkin, kunnes seisoi tulivuorenaukkoon muodostuneen järveen synkällä rannalla. Järven aallot olivat vihan vallassa ja vyöryivät valkoharjaisina, ja vaikka runsaat määrät tavaroita oli valmiina kuljetettaviksi vastaiselle rannalle, ei ainoatakaan venettä näkynyt vesillä. Hauraannäköinen, öljykankaalla peitetty palkovene oli vedettynä kallioille. Frona löysi sen omistajan, reipaskatseisen nuorukaisen, jolla oli terävät, tummat silmät ja voimakas leuka. Kyllä hän oli lautturi, mutta hän oli lopettanut työn täksi päiväksi. Myrskysi liikaa. Hän otti kaksikymmentäviisi dollaria matkustajilta, mutta tänään hän ei ottanut matkustajia. Johan hän oli sanonut, että kävi liian kova tuuli. Siinä syy.
"Mutta viettehän te minut kuitenkin, eikö totta?" kysyi Frona. Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti järvelle. "Toisella rannalla aallot ovat korkeammat kuin voitte täältä nähdäkään. Suuret hirsialuksetkaan eivät voi niille mitään. Viimeinen, joka yritti — siinä oli useita tavarankuljettajia — ajautui länsirannalle. Me näimme sen selvästi. Ja kun siellä ei kulje yhtään tietä, niin heidän täytyy leiriytyä sinne odottamaan, kunnes tuuli on tyyntynyt."
"Mutta heidän asemansa on sittenkin parempi kuin minun. Kaikki telttavarustukseni ovat Happy Campissä, ja tännehän minä en voi jäädä." Frona hymyili herttaisesti, mutta hänen hymyssään ei ollut jälkeäkään naisellisesta avuttomuudesta, joka vetoaa miehen voimaan ja ritarillisuuteen. "Miettikää nyt uudelleen ja viekää minut yli!"
"En vie."