"Saatte viisikymmentä."
"En vie, sanon minä."
"Minä en ainakaan pelkää, tietäkää se."
Nuorukaisen silmät salamoivat suuttumuksesta. Hän kääntyi äkkiä Fronan puoleen, mutta malttoi mielensä eikä lausunut sanoja, jotka jo olivat hänen huulillaan. Frona huomasi mitään pahaa tarkoittamatta loukanneensa häntä ja aikoi juuri ruveta selittelemään. Mutta hänkin malttoi mielensä ja oli vaiti, sillä hän aavisti, että tämä ehkä oli ainoa keino, jolla hän saavuttaisi päämääränsä. Siinä he seisoivat kumarassa kuten merimiehet myrskyn kallistamalla laivankannella katsoen toisiaan järkähtämättömästi silmästä silmään. Nuorukaisen hiukset olivat kosteina kiemuroina tarttuneet hänen otsaansa, ja Fronan pitemmät suortuvat huiskivat häntä raivoisasti kasvoihin.
"No tulkaa sitten!" Nuorukainen työntäisi veneen kiivaasti vesille ja otti airot esiin. "Astukaa veneeseen! Minä soudan teidät yli, mutta en huoli viidestäkymmenestä dollaristanne. Te maksatte taksan mukaan ja sillä hyvä!"
Vihuri tarttui kevyeen palkoon ja kiidätti sitä hyvän matkaa sivuittain. Vettä roiskui koko ajan roiskumistaan laidan yli, ja Frona tarttui heti äyskäriin.
"Toivottavasti me ajaudumme maihin", huusi nuorukainen kumartuessaan eteenpäin soutaessaan. "Se vasta olisi harmillista — teille." Hän katsoi Fronaa tuimasti kasvoihin.
"Ei", tämä oikaisi, "vaan se olisi kurjaa meille molemmille, — yö ilman telttaa, peitteitä ja tulta. Mutta sitä paitsi me emme ajaudu maihin."
* * * * *
Frona hyppäsi liukkaalle kalliolle ja auttoi soutajaansa vetämään rannalle kangaspäällyksisen veneen ja kaatamaan veden pois. Kummallakin puolella kohosivat paljaat, kosteat kallioseinät. Lumiräntää satoi taukoamatta, ja sen läpi saattoi hämärässä erottaa joitakin tavarakojuja, joiden seiniä pitkin vesi valui virtoinaan.