"Hän tarvitsee hoitoa", puuttui toinen mies puheeseen, "mutta liha pahenee, eikä meillä ole aikaa. Ei se raukka osaa sanoa sanaakaan. Ei ymmärrä meidän kieltämme. On sen näköinen, kuin olisi ollut ottelussa jääkarhun tai muun semmoisen otuksen kanssa, niin on täynnä kuhmuja ja haavoja. Taitaapa olla sisäisiäkin vammoja. Minne saamme jättää hänet?"
Frona, joka yhä seisoi St. Vincentin vieressä, näki runneltua miehen ruumista kannettavan rantaäyrästä ylös ja väkijoukon läpi. Kuparinkarvainen käsi riippui hervottomana alaspäin, ja kuparinkarvaiset kasvot näkyivät peitteitten alta. Kantajat pysähtyivät heidän kohdalleen odottaen ohjeita, minne heidän tuli kantaa taakkansa. Frona tunsi jonkun äkkiä kiivaasti tarttuvan käsivarteensa.
"Katso tuonne! Katso!" St. Vincent oli kumartunut eteenpäin ja osoitti hurja ilme kasvoillaan loukkaantunutta miestä. "Katso tuota arpea!"
Intiaani avasi silmänsä, ja näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut St.
Vincentin.
"Hän se on! Hän se on!" St. Vincent kääntyi innosta vapisten miesjoukon puoleen. "Minä kutsun teidät kaikki todistajiksi! Tämä mies on John Borgin murhaaja!"
Tällä kertaa ei kukaan nauranut, sillä hänen äänensä oli kaamean vakava. Bill Brown ja puheenjohtaja koettivat saada intiaania puhumaan, mutta turhaan. Muuan Englannin Kolumbiasta kotoisin oleva kaivosmies yritti hänkin vuorostaan omalla kielellään, mutta sitäkään mies ei ymmärtänyt. Sitten kutsuttiin La Flitchen paikalle. Kaunis nuorukainen kumartui miehen puoleen ja alkoi lausua omituisia kurkkuääniä, jotka hän oli oppinut intiaaniäidiltään. Kuulijoista kaikki tuntui samalta käsittämättömältä sotkulta, mutta oli kuitenkin ilmeistä, että hän koetti vuorotellen useita eri murteita. Mutta hänkään ei saanut vastausta ja vaikeni lopulta neuvottomana. Mutta äkkiä hänelle juolahti jotain mieleen, ja hän yritti vielä kerran. Silmänräpäyksessä intiaanin ilme osoitti hänen ymmärtävän, ja hänen kurkustaan kuului samanlaisia ääniä.
"Se on stick-intiaanien murretta, sitä puhutaan kaukana ylhäällä
Whiten varrella", ilmoitti La Flitche.
Sitten hän kulmakarvat rypistettyinä ja tuon tuostakin muistin pettäessä etsiskellen sanoja alkoi ahdistella intiaania kysymyksillään. Joukko seurasi heidän keskusteluaan kuin näytelmää, omituisia äänähdyksiä se ei ymmärtänyt, mutta eleistä ja ilmeistä se saattoi lukea milloin hämminkiä, milloin ihmetystä, milloin taas keskinäistä ymmärtämystä. Silloin tällöin intiaanin kasvoista kuvastui raivoisa viha ja La Flitchen kasvoista myötätunto, joskus he katsein ja kädenliikkein osoittivat St. Vincentiä, ja kerran hillitty, iloton hymy väreili heidän huulillaan.
"No niin, hyvä on", sanoi La Flitche viimein, ja intiaanin pää painui taapäin. "Tämä mies puhuu totta. Hän tulee kaukaa White-joelta. Hän ei ymmärrä. Hän ihmettelee hyvin suuresti, niin monta valkoista miestä. Hän ei koskaan tietänyt, että on niin monta valkoista miestä maailmassa. Hän kuolee pian. Hänen nimensä on Gow.
"Kauan, kolme vuotta sitten, tämä mies, John Borg, tulee tämän miehen, Gow'n, maahan. Hän metsästää, hän tuo paljon riistaa leiriin, ja White-joen stick-kansa pitää hänestä. Gow'lla on vaimo, Pisk-ku. Pian John Borg tahtoo lähteä pois. Hän menee Gow'n luo ja sanoo: 'Anna minulle nainen. Tehdään kauppa. Minä annan sinulle paljon tavaraa.' Mutta Gow sanoo ei. Pisk-ku hyvä vaimo. Ei kukaan nainen neulo mokkasiineja niinkuin hän. Hän parkitsee hirvennahan paremmin kuin muut ja tekee sen pehmeäksi. Gow rakastaa Pisk-ku'ta. Sitten John Borg sanoo, ei hän välitä. Hän tahtoo saada Pisk-ku'n. Sitten he tappelevat kovin hurjasti ja Pisk-ku menee pois John Borgin kanssa. Hän ei tahdo, mutta hän menee kuitenkin. Borg kutsuu häntä Bellaksi ja antaa hänelle paljon hyviä tavaroita, mutta hän rakastaa Gow'ta koko ajan." La Flitche osoitti arpea intiaanin otsassa silmän yläpuolella. "John Borg hän teki sen."