"Kauan Gow melkein kuollut. Sitten hän tulee terveeksi, mutta hänen päänsä on sairas. Ei tunne ketään, ei tunne isäänsä, ei äitiänsä, ei ketään. Aivan niinkuin pieni lapsi, aivan niin. Sitten kerran, äkkiä, jokin napsahtaa hänen päässään, nips, naps, ja se on heti terve. Hän tuntee isänsä ja äitinsä, hän muistaa Pisk-ku'n, muistaa kaikki. Hänen isänsä sanoo, John Borg meni jokea alas. Silloin Gow lähtee jokea alas. Kevätaika, jää hyvin huono. Hän pelkää, niin paljon valkeita miehiä, ja kun hän tulee tänne päin, hän matkustaa yöllä. Kukaan ei näe häntä, mutta hän näkee kaikki. Hän niinkuin kissa, näkee pimeässä, tulee suoraan John Borgin tuvalle. Hän ei tiedä, miten tämä tapahtuu, hän tietää vain, että hänen pitää tehdä hyvä työ."
St. Vincent puristi Fronan kättä, mutta tämä veti sen pois ja astui askelta kauemmaksi hänestä.
"Hän näkee, Bella ruokkii koiria, ja hän puhuu hänen kanssaan. Yöllä hän tulee, ja Bella avaa oven. Sitten te tiedätte, mitä tapahtuu. St. Vincent ei tee mitään. Borg tappaa Bellan. Gow tappaa Borgin. Borg tappaa Gow'n, sillä Gow kuolee pian. Borgilla voimakas käsivarsi. Gow sisästä sairas, kaikki murskana, Gow ei siitä onneton, Pisk-ku kuollut.
"Sitten hän menee jäitä myöten mannermaalle. Minä sanon hänelle, te kaikki sanotte, se on mahdotonta, ei kukaan mene jäitä myöten tähän aikaan. Hän nauraa ja sanoo, se ei mahdotonta, hän teki sen. Se oli vaikeata, mutta hän pääsee yli kuitenkin. Hän on hyvin sairas sisästä, joskus hän ei osaa kävellä, hän ryömii. Kauan, kauan, sitten tulee Stewart-joelle. Ei enää pääse eteenpäin, jää sinne kuolemaan. Kaksi valkoista miestä löytää hänet ja tuo tänne. Hän ei välitä. Hän kuolee kuitenkin."
La Flitche vaikeni äkkiä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten hän lisäsi: "Minä uskon, Gow on hiton hyvä mies."
Frona tuli Jakob Welsen luo. "Lähde täältä minun kanssani, isä", hän sanoi. "Minä olen niin väsynyt."
KOLMASKYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna Jakob Welse asemastaan ja miljoonistaan huolimatta hakkasi halot päivän tarpeiksi, sytytti sitten sikarin ja lähti tapaamaan paroni Courbertiniä. Frona pesi aamiaislautaset, ripusti vaatteita kuivamaan ja antoi koirille ruokaa. Sitten hän otti kuluneen Wordsworthin matkarepustaan ja istuutui mukavasti rannalle kahden kaatuneen hongan muodostamaan nojatuoliin. Mutta hän ehti tuskin avata kirjan, ennenkuin hänen katseensa lähti harhailemaan yli Yukonin, jyrkkien kallioitten ohi kiivaaseen pyörteeseen ja ylemmäksi virran mutkaan ja sieltä keskellä jokea suikertavalle pitkälle hiekasärkälle. Heidän pelastusretkensä ja hurja pakonsa jäiden tieltä olivat hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta eräitä aukkoja hän ei pystynyt täyttämään. Taistelusta kallioportin kohdalla hänen ei onnistunut luoda mieleensä selvää kuvaa, hän ei tiennyt, kuinka kauan se kesti. Samoin hänen järkensä sanoi hänelle, että he olivat kiitäneet hurjaa vauhtia Tienhaaran ohitse Roubeaun saarta kohti; hän tiesi, että niin oli, mutta ei muistanut mitään.
Ajatukset olivat saaneet hänet valtoihinsa ja hän seurasi Corlissia kautta kolmen viime päivän tapahtumien, mutta karttoi varovasti kaikkea, mikä olisi loihtinut hänen eteensä tuon toisen miehen kuvan. Hänen nimeään hän ei tahtonut mainita. Hän tiesi, että siihen liittyi jotain kauhistavaa, jotain, mitä hänen ennemmin tai myöhemmin tuli katsoa silmästä silmään, mutta hän tahtoi lykätä hetken, jona sen tuli tapahtua, tuonnemmaksi. Hänen mielensä oli raukea ja väsynyt niinkuin hänen ruumiinsakin, tarmo ja toiminta tuntuivat tällä hetkellä vastenmielisiltä. Mieluummin hän muisteli Tommyakin, hänen pisteliästä kieltään ja pelkurinsydäntään, ja päätti mielessään, että hänen Torontossa asuva vaimonsa ja lapsensa eivät saisi jäädä unohduksiin, kun pohjola maksoi veronsa Welseille.
Kuiva oksa risahti, Frona kuuli askelten lähestyvän ja kohtasi St.
Vincentin katseen.