"Kyllä, sen minä hyvin ymmärrän", vastasi Martin. "Kaikki taiteet ovat määrätyllä tavalla sovinnaisia." Ruthia hämmästyttivät hänen sanansa. Tuntui kuin Martin olisi opiskellut itse yliopistossa, sensijaan, että oli vain kirjastossa lukenut, mitä sattumoin oli käsiinsä saanut. "Mutta sovinnaisuudenkin täytyy olla todellista. Puut, jotka ovat maalatut kankaalle ja asetetut kahden puolen näyttämöä, me otaksumme metsäksi. Siihen otaksumaan onkin kyllin todellisuuden pohjaa. Mutta toiselta puolen, me emme voi otaksua järvimaisemaa metsäksi. Se sotii meidän järkeämme vastaan. Etkä sinä voi — tai oikeammin sinun ei pitäisi — pitää noiden kahden hullun raivokkaita vääntelemisiä ja kiemailuja vakuuttavan rakkauden ilmaisuina."
"Mutta et suinkaan tahtone asettaa itseäsi kaiken musiikin arvostelun yläpuolelle?" väitti Ruth.
"En, en, en suinkaan. Minä vain pidän kiinni yksilöllisistä oikeuksistani. Olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi minusta madame Tetralanin elefanttimaiset loikkaukset turmelivat musiikin. Maailman arvostelu musiikista saattaa olla paikoillansa. Mutta minä olen minä enkä voi alistaa makuani yleisen mielipiteen mestaroitavaksi. Ellen minä jostakin pidä, minä en siitä pidä, siinä kaikki; eikä ole mitään järkeä auringon alla, jonka vuoksi minun pitäisi apinoiden olla pitävinäni siitä, mistä minun kanssaihmisteni enemmistö pitää tai luulee pitävänsä. Minä en voi seurata yleistä muotia pitäessäni jostakin tai ollessani siitä pitämättä."
"Mutta musiikkia, tiedäthän, täytyy oppia ymmärtämään", selitti Ruth, "ja ooppera vaati vieläkin suurempaa harjaannusta. Ehkäpä se riippuu — —"
"Siitä, etten minä ole oppinut ymmärtämään oopperaa?" keskeytti Martin.
Ruth nyökkäsi.
"Juuri niin", myönsi Martin. "Ja minä pidän itseäni onnellisena, kun minua ei opetettu silloin, kun minä olin nuori. Jos minut olisi valettu niihin kaavoihin, minä olisin vuodattanut sentimentaalisia kyyneleitä tänä iltana, ja tuon mainion parin klovnimaiset temput olisivat vain lisänneet heidän kauniin äänensä ja kauniin orkesterin herättämää nautintoa. Sinä olet oikeassa. Melkein kaikki riippuu tottumuksesta. Ja nyt minä olen liian vanha. Minun täytyy saada todellista tai ei mitään. Illusioni ei voi todeksi muuttaa ilmeistä valhetta, jollaista tänä iltana esitettiin suuressa oopperassa, kun pieni Barillo tehdyn intohimoisesti sulkee valtavan Tetralanin syliinsä ja kertoo, miten kiihkeästi häntä jumaloi."
Taas punnitsi Ruth hänen ajatuksiensa verraten ulkonaisia seikkoja siihen, mitä asiantuntijain lausunnot hänen uskoonsa olivat vaikuttaneet. Kuka oli tuo mies ollakseen oikeassa koko sivistyneen maailman ollessa väärässä? Martinin sanat ja ajatukset eivät mitään häneen vaikuttaneet. Hän oli omaksunut auktoriteettiuskon liian täydellisesti voidaksensa enää antaa sijaa vallankumouksellisille mielipiteille. Häntä oli kasvatettu ymmärtämään musiikkia, ja lapsesta alkaen hän oli suuresti nauttinut oopperasta, kuten koko hänen maailmansa. Millä oikeudella sitten esiintyi tämä Martin Eden, kuten äsken oli tehnyt, maailman musiikin arvostelijana, vaikka hänen korvissaan vielä varmaankin soivat työväenluokan laulunrenkutukset? Ruth oli suuttunut häneen astuessansa siinä hänen rinnallaan. Käyttäen tuekseen kaikkia hyväntahtoisuutensa avuja hän selitteli hänen ajatuksensa turhiksi oikuiksi ja mielettömyydeksi. Mutta kun Martin ovella otti hänet syliinsä ja suuteli hyvästellessä hellän rakastajan tavalla, unohti Ruth koko maailman rakkaudesta häneen. Ja myöhemmin, kun hän lojui unettomana tyynyillä, hän ihmetteli, kuten niin monesti ennen, miksi hän rakasti tuota kummallista miestä, rakasti huolimatta koko sukunsa vastustuksesta.
Seuraavana päivänä työnsi Martin Eden syrjään tilapäistyönsä ja tulisella kiireellä takoi valmiiksi tutkielman, jolle antoi nimen "Illusionin filosofia". Oli postimerkki, joka pani sen liikkeelle, mutta tähdissä oli päätetty, että se vaatisi monta postimerkkiä ja lähtisi monesti matkalle seuraavien kuukausien kuluessa.
Jälkimmäinen osa