I LUKU

Maria Silva oli köyhä, ja kaikki köyhyyden ilmenemismuodot olivat hänelle tutut. Ruthille köyhyys merkitsi jotakin rumaa ja epämieluista olemassaolon muotoa. Se oli hänen kokonaistietonsa siitä asiasta. Hän tiesi, että Martin oli köyhä, ja hänen asemansa hän sovitti mielikuvituksessansa yhteen Abraham Lincolnin, herra Butlerin ja kaikkien niiden miesten lapsuuden kanssa, jotka olivat elämässä onnistuneet. Samalla siis kun hän oli selvillä siitä, että köyhyys oli kaikkea muuta kuin joku elämän ihannemuoto, hänellä oli se omituinen keskiluokan tunne köyhyyden jalostavasta vaikutuksesta, että se oli jokin terävä kannus, joka pakotti ponnistelemaan menestykseen asti kaikkia niitä miehiä, jotka eivät olleet aivan rappiolla ja toivottomia laiskureita. Niinpä hänen tietonsa, että Martin oli niin köyhä, että hänen oli täytynyt pantata kellonsa ja päällystakkansa, ei ollenkaan häirinnyt häntä. Se seikka oli päinvastoin toivorikkain puoli asiassa, sillä hän uskoi varmasti, että ennemmin tahi myöhemmin se herättäisi hänet ja pakottaisi hänet hylkäämään turhan kirjoittelemisen.

Ruth ei koskaan lukenut nälkää Martinin kasvoista, jotka olivat tulleet laihoiksi ja joissa poskikuopat olivat painuneet hiukan syvemmiksi. Tosiasiassa hän huomasi muutoksen hänen kasvoissaan suurella tyydytyksellä. Se tuntui hienostavan häntä, samalla kun se vähentäisi hänen suunnatonta eläimellistä voimaansa ja tuota lihasten uhkeutta, joka häntä sekä viehätti että kammotti. Joskus ollessaan Martinin kanssa hän huomasi tavattoman kirkkauden hänen silmissään ja ihaili sitä, sillä sen vuoksi hän näytti sekä runoilijalta että oppineelta — sellaiselta kuin Martin itse halusi näyttää ja jollaiseksi Ruth olisi hänen toivonut tulevan. Mutta Maria Silva luki toisenlaisen kertomuksen hänen kasvoistaan ja palavista silmistään — ja hän huomasi tuon muutoksen yhä paremmin päivästä päivään johtuvan hänen vähenevistä aineellisista varoistaan. Hän näki hänen jättävän talon päällystakki yllänsä ja palaavan ilman sitä, Vaikka päivä oli kylmä ja sumuinen, ja heti hän näki hänen kasvojensa täyttyvän hieman ja nälän tulen jättävän hänen silmänsä. Samalla tavalla hän oli nähnyt hänen pyöränsä ja kellonsa häviävän ja joka tapauksen perästä huomannut hänen voimainsa kukoistavan jälleen.

Samalla Maria piti silmällä hänen työtänsä hoitaessaan hänen öljykeitintään. Työ! Hän tiesi, että vuokralainen siinä suhteessa oli etevämpi häntä, vaikka heidän työnsä oli eri laatua. Ja häntä hämmästytti, kun sai selville, mitä vähemmän ruokaa Martin sai, sitä enemmän hän teki työtä. Silloin tällöin aivan sattumalta, kun hän ajatteli, että nälkä kuristeli Martinia ankarammin, hän saattoi lähettää hänelle kimpaleen vastapaistettua leipää, kömpelösti peittäen tekoansa sillä, että hän muka osasi paistaa parempaa leipää kuin Martin. Samoin hän saattoi lähettää jonkun pojanvekaroistansa tuomaan hänelle maljallisen kuumaa soppaa, vaikkakin hän samalla mielessänsä selvitteli ajatusta, oliko hänellä oikeutta ottaa sitä omien nälkäisten lastensa suusta. Martin ei myöskään ollut kiittämätön tietäessään, millaisessa köyhyydessä nuo toiset elivät, ja hänestä tämä oli hyväntekeväisyyttä, jos mikään maailmassa hyväntekeväisyyttä on.

Eräänä päivänä, kun Maria oli valanut poikueeseensa kaiken, mitä talossa oli, hän osti viimeisellä viidellätoista sentillänsä pullollisen halpaa viiniä. Kun Martin tuli keittiöön vettä hakemaan, pyydettiin häntä istumaan pöydän ääreen ja juomaan lasi. Hän joi emäntänsä terveydeksi, ja emäntä vastasi samalla mitalla. Sitten emäntä joi hänen edesottamustensa menestykseksi, ja Martin joi siinä toivossa, että James Grant tulisi ja maksaisi Marialle pyykkinsä. James Grant oli kiertelevä puuseppä, joka ei aina maksanut laskujaan ja oli nyt Marialle velkaa kolme dollaria.

Sekä Maria että Martin joivat hapanta viiniä tyhjiin vatsoihinsa nopeasti, ja se kohosi nopeasti heidän päähänsä. Niin kokonaan erilaisia olentoja kuin he olivatkin, oli kuitenkin eräs surullinen tosiasia, köyhyys ja kaikki sen tuottamat koettelemukset, jotka veivät heitä yhteen. Maria oli hämmästynyt kuullessaan, että Martin oli ollut Azoreilla, missä Maria oli ollut yhteentoista ikävuoteensa asti. Kaksinverroin hämmästynyt hän oli kuullessaan, että Martin oli ollut Havaijisaarilla, jonne Maria oli siirtolaisena muuttanut vanhempiensa kanssa Azoreilta, mutta hänen hämmästyksensä meni yli kaikkien rajojen, kun Martin kertoi hänelle olleensa Mauissa, tuolla merkillisellä saarella, jossa Maria oli viettänyt kukkeimmat nuoruusvuotensa ja mennyt naimisiin. Kahuluissa, jossa hän ensi kerran oli kohdannut miehensä, Martin oli ollut kaksi kertaa! Kyllä, kyllä hän muisti sokerilaivat, ja Martin oli ollut yhdessä niistä — voi, voi toki kuitenkin, se oli oma pieni maailmansa! Ja Wailuku! Ollut sielläkin! Oliko hän koskaan tavannut erään puutarhan vartijaa? Oli kai, ja ehkäpä oli juonutkin pari lasia hänen kanssaan.

Ja niin he muistelivat ja hukuttivat nälkänsä raakaan, happamaan viiniin. Martinista tulevaisuus ei näyttänyt niin synkältä. Menestys ja onni olivat juuri hänen silmäinsä edessä. Hän oli aivan saavuttamaisillaan ne. Sitten hän tutki noita työn ja vaivannäön uurtamia kasvoja edessään, muisti hänen soppansa ja äsken paistetut leipänsä, ja mitä lämpimin kiitollisuus ja hyväntekeväisyys tuntui virtaavan hänen olentoonsa.

"Maria", hän huudahti äkkiä, "mitä te tahtoisitte kaikista mieluimmin?"

Eukko katsahti häneen hämmästyneenä.

"Mitä te tahtoisitte saada juuri nyt, jos teillä olisi mahdollisuus siihen?"