"Kengät koko tuolle lapsilaumalle — seitsemän paria kenkiä."
"Te saatte ne", virkahti Martin, samalla kun eukko nyökytti surumielisesti päätänsä. "Mutta minä tarkoitan suurta toivomusta, jotakin hyvin suurta, mitä te haluatte."
Eukon silmät säteilivät hyväntuulisesti. Tuo mies laski leikkiä hänen kanssaan — hänen, Maria Silvan, jonka kanssa harva laski leikkiä näinä aikoina.
"Miettikää tarkasti", kehotti Martin, juuri kun Maria oli avaamaisillaan suunsa.
"Kyllä niin", vastasi eukko. "Minä juuri miettiä tarkkaan. Minä pitää tämä talo koko talo — olla minun, ei maksa vuokra, seitsemän dollari kuukausi."
"Te tulette saamaan sen", vakuutti Martin, "ja hyvin pian. Mutta nyt toivokaa jotakin oikein suurta. Uskokaa, että minä olen Jumala, ja minä lupaan teille kaikki, mitä osaatte toivoa. Toivokaapa nyt sitä, ja minä kuuntelen."
Maria mietti juhlallisesti hetkisen.
"Eikö te pelkää?" hän kysyi varoittaen.
"Ei, ei", nauroi Martin. "Minua ei yhtään peloita. Antakaa kuulua."
"Se on iso", varoitti eukko uudestaan.