"Hyvä on, antaa kuulua."
"Kuulla nyt sitten…" — Maria huokasi syvään kuin lapsi aikoessaan lausua julki kaikki ne toivomukset, mitä hänellä elämältä oli. "Minä tahtoo saada yksi maitokartano — hyvä maitokartano. Paljo lehmä, paljo maa, paljo heinä. Minä myydä maito Oaklandi. Minä tekee paljo raha. Joe ja Nick ei paimenta lehmä. Ne menee koulu. Bimeby tulee hyvä koneenkäyttäjä. Tekee työ rautatiellä. Niin, minä tahtoo saada maitokartano."
Hän vaikeni ja katseli Martinia välkkyvin silmin.
"Te saatte sen", vastasi Martin arvelematta.
Eukko kumarsi päätänsä ja kosketti kunnioittavasti huulillansa viinilasia ylistääksensä antajaa lahjasta, jota hänelle ei koskaan annettaisi. Tuon nuorukaisen sydän oli jalo, ja omassa sydämessään eukko pani sille arvoa yhtä paljon, kuin jos lahja todella olisi annettu.
"Ei, Maria", jatkoi Martin, "Nickin ja Joen ei tarvitse myyskennellä maitoa, ja koko pipanaparvi saa käydä koulua, ja heillä on varaa pitää kenkiä ympäri vuoden. Sen tulee olla ensiluokkainen maitokartano — kaikki pitää olla erinomaista. Siellä täytyy olla asuinrakennus, talli hevosille ja navetta, tottakai nyt navetta. Siellä pitää olla kananpoikia, sikoja, vihannestarha, hedelmäpuita ja kaikkea sellaista, ja siellä täytyy olla lehmiä niin paljon, että te voitte ottaa itsellenne pari renkiä. Sitten teillä ei itsellänne ole mitään muuta tehtävää kuin pitää huolta lapsista. Mitä taas siihen tulee, että jos te tapaatte hyvän miehen, te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, ja sitten teille tulee vielä helpompaa, kun hän pitää huolta maitokartanosta."
Ja tehtyään nämä suurenmoiset lahjoitukset tulevaisuutensa varoista Martin lähti tiehensä ja otti ainoan hyvän pukunsa viedäkseen sen panttilainakonttoriin. Tuo tehtävä oli hänelle raskas, sillä siitä syystä hän joutuisi kokonaan eroon Ruthista. Hänellä ei ollut toista siistiä pukua, jolla saattoi esiintyä, ja vaikka hän saattoi mennä lihakauppaan ja leipuriin vieläpä silloin tällöin sisarensakin luokse tässä puvussa, oli kaiken mahdollisuuden ulkopuolella edes uneksiakaan, että voisi astua Morsen taloon niin epäedullisessa asussa.
Martin raatoi surullisena ja melkein toivottomana. Hänestä alkoi näyttää, että toinen taistelu oli menetetty ja että hänen täytyisi mennä ruumiilliseen työhön. Jos hän sen tekisi, hän tyydyttäisi kaikkia — sekatavarakauppiasta, sisartansa, Ruthia ja vieläpä Mariaakin, jolle hän oli velkaa kuukauden huoneenvuokran. Kirjoituskoneen vuokranmaksu oli kaksi kuukautta myöhässä, ja toimistosta vaadittiin heti paikalla joko maksua tahi koneen palauttamista. Epätoivoissaan, kaikkea muuta kuin valmiina antautumaan, hän tahtoi tehdä välisopimuksen kohtalonsa kanssa siksi, kunnes pääsisi uudestaan alkamaan, ja sitä varten hän suoritti tutkinnon päästäkseen palvelemaan rautatien postiin. Hämmästykseksensä hän pääsi ensimmäiselle sijalle. Toimi luvattiin hänelle, vaikka sitä, milloin hänen tuli siihen astua, ei kukaan tiennyt.
Tapahtuipa juuri tähän aikaan luoteen ollessa matalimmillaan, että jokin toimittajakone joutui epäkuntoon. Joku naula oli varmaankin päässyt irti tai öljykuppi juossut kuiviin, sillä postinkantaja toi hänelle eräänä päivänä lyhyen, ohuen kirjekuoren. Martin katsahti vasemmanpuoliseen yläkulmaan ja luki nimen ja osoitteen: Transcontinentalin Kuukausijulkaisu. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän tunsi äkkiä huimausta, ja samalla tuo suunnaton tunteenpuuska pani hänen polvensa vapisemaan. Hän hoippui huoneeseensa ja istahti sitten sängynlaidalle kirjekuori vielä avaamattomana, ja tänä hetkenä hän oppi ymmärtämään, että ihmiset saattavat joskus äkkiä kuolla saatuansa joitakin erinomaisen hyviä uutisia.
Tietysti tässä oli hyviä uutisia. Mitään käsikirjoitusta ei ollut tuossa ohuessa kirjekuoressa, ja senvuoksi se oli hyväksytty. Hän muisti kertomuksen, jonka hän oli lähettänyt Transcontinentalille. Se oli "Kellojensoitto", yksi hänen kauhistuttavista kertomuksistaan, ja pituudeltaan se oli viisituhatta sanaa. Ja koska ensiluokkaiset aikakauskirjat aina maksavat hyväksyessään kirjoituksen, siellä oli varmaan maksuosoitus sisässä. Kaksi senttiä sanalta — kaksikymmentä dollaria tuhannelta; maksuosoituksen täytyi olla sata dollaria. Sata dollaria! Hänen repiessään auki kirjekuorta jokainen erä hänen veloistaan kohosi hänen mieleensä — 3.85 dollaria sekataravakauppaan; lihakauppiaalle täsmälleen 4 dollaria; leipurille 2 dollaria; hedelmäkauppaan 5 dollaria; yhteensä 14.85 dollaria. Siihen tuli lisäksi huoneen vuokra 2.50 dollaria; toisen kuukauden vuokra etukäteen 2.50 dollaria; kahden kuukauden kirjoituskoneen vuokra 8 dollaria; kuukauden vuokra etukäteen 4 dollaria; kaikkiaan 31.85 dollaria. Ja siihen lisäksi laskettiin hänen panttauksensa korkoineen — kello 5.50 dollaria; päällystakki 5.50 dollaria; polkupyörä 7,75 dollaria; juhlapuku 5.50 dollaria (niistä meni 60 senttiä korkoja, mutta mitäs väliä sillä oli?) — kokonaissumma oli 56.10 dollaria. Hän näki aivan kuin kangastuksena ilmassa edessänsä valaistuina nuo numerot, koko summan ja samalla vähennyslaskun, joka seurasi. Jäännökseksi tuli 43.90 dollaria. Kun hän oli maksanut kaikki velkansa, lunastanut kaikki panttauksensa, hänellä olisi taskussansa ruhtinaallinen kilisevä 43.90 dollarin pääoma, ja kaiken kukkuraksi hänellä olisi vielä maksettuna yhden kuukauden vuokra etukäteen kirjoituskoneesta ja asunnosta. Silläaikaa hän oli vetänyt ohuen konekirjoitetun paperin ulos kirjekuoresta. Siellä ei ollut maksuosoitusta. Hän tuijotti kirjekuoreen, katsoi sitä valoa vasten, mutta ei voinut-uskoa silmiänsä, ja vapisevalla kiireellä hän repi kirjekuoren kahtia. Siellä ei ollut sittenkään maksuosoitusta. Hän luki kirjeen, ahmi rivi riviltä välittämättä toimittajan kehuskelusta, etsiessään kirjeen lihavaa palaa — selitystä, miksi maksuosoitusta ei oltu lähetetty. Hän ei löytänyt tuota selitystä, mutta löysi sieltä muuta, joka pani hänet äkkiä pois suunniltaan. Kirje putosi kädestä. Hänen silmänsä mustenivat, ja hän makasi selällään vuoteella vetäen peitteen kasvoihin asti.