Viisi dollaria "Kellojensoitosta" — viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta! Kahden sentin asemesta sanalta kymmenen sanaa yhdestä sentistä! Ja toimittaja kehui sitä vielä, ja hän saisi maksuosoituksen, kun kertomus julkaistaisiin. Silloin oli kaikki se lörpötystä, että saisi kaksi senttiä sanalta vähintään ja maksun hyväksyttäessä. Se oli valhe, ja se oli johtanut hänet harhaan. Hän ei olisi koskaan yrittänytkään kirjoittaa, jos hän olisi sen tiennyt. Hän olisi mennyt työhön — työhön Ruthin tähden. Hän palasi siihen päivään, jolloin hän oli ensikerran yrittänyt kirjoittaa, ja valitti tätä hirvittävää ajanhukkaa — ja kaikki tuo vain siksi, että piti kirjoittaa kymmenen sanaa sentistä. Ja kaikki muutkin korkeat ylistykset, joita hän oli kirjailijoista lukenut, olivat varmaankin samanlaisia valheita. Hänen kaikki ajatuksensa kirjailijoista olivat väärät, sillä tässä oli esimerkki. Transcontinentalia myytiin kahdestakymmenestäviidestä sentistä, ja sen arvokas ja taiteellinen ulkomuoto ilmaisi sen kuuluvan ensiluokkaisiin aikakausjulkaisuihin. Se oli hieno, arvossa pidetty aikakauskirja, ja sitä oli keskeytymättä julkaistu jo ennen kuin hän oli syntynytkään. Huomattavalla paikalla kannessa oli painettuna erään maailman suurimman kirjailijan sanat, joissa tämä selitti, että Transcontinental oli loistava tähti aikakauskirjojen taivaalla. Ja tuo suurenmoinen ja korkea taivaihin ylistetty Transcontinental maksoi viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta! Tuo suuri kirjailija oli juuri äskettäin kuollut ulkomailla — kuollut suurimmassa köyhyydessä. Martin muisti sen nyt, eikähän se ollut ihmekään, katsoen niihin loistaviin korvauksiin, joita kirjailijat saivat.
No niin, hän oli nielaissut sanomalehtien valheitten heittämän syötin ja tuhlannut sen vuoksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta nyt hän oksentaisi pois tuon syötin. Hän ei kirjoittaisi enää riviäkään. Hän tekisi kuten Ruth toivoi — kuten kaikki toivoivat — ottaisi jonkin toimen. Ajatus mennä työhön toi hänen mieleensä Joen — Joen kiertämässä maailmaa mitään tekemättä. Martinilta pääsi kateudesta syvä huoahdus. Laukeaminen monen yhdeksäntoistatuntisen työpäivän jälkeen oli liian ankara. Mutta sittenkin, Joe ei ollut rakastunut, hänellä ei ollut rakkauden tuottamaa vastuunalaisuutta kannettavanaan, ja siksi hän saattoi kiertää maita mantereita mitään tekemättä. Hänellä, Martinilla, oli jotakin, jonka puolesta tehdä työtä, ja työhön hän tahtoi mennä. Hän lähtisi varhain seuraavana aamuna etsimään jotakin tointa. Ja hän antaisi myös Ruthin tietää, että hän oli parantanut tapansa ja menisi hänen isänsä toimistoon.
Viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä — siinä oli palkkio taiteellisesta työstä! Sen tuottama pettymys, sen valheellisuus, sen häpeällisyys valtasi hänen ajatuksensa kokonaan, ja hänen suljettujen luomiensa alla paloivat tulimerkein ne 3.85 dollaria, jotka hän oli sekatavarakauppiaalle velkaa. Hän värisi ja tunsi pakotusta luissa. Hänen sivujansa erikoisesti pakotti. Hänen päätänsä pakotti — pakotti päälakea, pakotti takaraivoa, pakotti ohimoita, jotka tuntuivat turpoavan, kun pakotus kulmissa oli niin sietämätön. Ja kulmien alla, tulikirjaimin poltettuna suljettujen luomien sisäpintaan, hohti hänelle armoton "3.85 dollaria". Hän avasi silmänsä vapautuaksensa siitä, mutta valo viilsi silmäteriä ja pakotti hänet sulkemaan silmänsä, jolloin "3.85 dollaria" sukelsi uudestaan esille.
Viisi dollaria viidestä tuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä — tämä merkillinen ajatus otti asuntonsa hänen aivoissaan, eikä hän voinut sitä paeta enempää kuin "3.85 dollaria" silmäluomiensa alla. Tämä viimemainittu tuntui kuitenkin muuttuvan, ja hän katseli ihmetellen, kun "2 dollaria" poltettiin sijaan. Ah, hän ajatteli, tuo on leipuri! Seuraava summa, joka ilmestyi, oli "2.50 dollaria". Se hämmästytti hänet pois suunniltaan, ja hän mietti sitä kuin elämä ja kuolema olisi siitä riippunut. Hän oli velkaa jollekin kaksi ja puoli dollaria, se oli varma, mutta kenelle? Vastauksen löytämisen oli antanut hänelle jokin ylimielinen ja myrkyllinen elämän kaikkeus, ja hän laahusti läpi kaikki sielunsa loputtomat käytävät, avaten kaikki muistojensa romusäiliöt ja kamarit, jonne oli kasattu mitä erilaisinta rihkamaa ja loputtomasti muistoja ja tietoa, ja sittenkin hän turhaan etsi tuota vastausta. Kuin monen vuosisadan takaa se äkkiä helposti ja ponnistuksetta selvisi, että Marialle hän oli sen velkaa. Tuntien suunnatonta helpotusta hän käänsi sielunsa silmät siihen kidutuskuvaan, joka oli hänen luomiensa alla. Hän oli ratkaissut probleemin, nyt hän saattoi levätä. Mutta ei: "2.50 dollaria" häipyi pois, ja niiden sijalle poltettiin "8 dollaria". Mitä tuo oli? Hänen täytyi penkoa sielunsa vaikeakulkuiset komerot uudestaan ja saada se selville.
Kuinka kauan häneltä nämä kysymykset olivat vieneet, ei hän tiennyt, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajanjakson jälkeen kutsui hänet todellisuuteen naputus oveen, jolloin Maria ilmestyi ja kysyi, oliko hän sairas. Hän vastasi äänellä, jota hän ei omakseen tuntenut, että hän vain oli hieman uinahtanut ruokalevolle. Hän hämmästyi, huomatessaan yön pimeyden vallitsevan huoneessa. Hän oli saanut tuon kirjeen kello kaksi iltapäivällä, ja hänelle selvisi, että hän oli sairas.
Tuo "8 dollaria" alkoi taas ilmestyä hänen mieleensä, ja hän palasi orjuuteensa takaisin. Mutta nyt hän muuttui viekkaaksi. Eihän hänen ollenkaan tarvinnut penkoa niin perin pohjin sieluansa. Hän oli ollut hullu. Hän keksi vivun, jolla pani mielessään kieppumaan suunnattoman onnen pyörän, iloisten muistojen rattaan, joka hyrräsi hänen ympärilleen viisauden ilmakehän. Se pyöri yhä kiivaammin, kunnes sen pyörre nielaisi hänet, ja hän huojui ja leijui läpi mustan kaaoksen.
Aivan luonnollisesti hän joutui mankelin ääreen syöttäen siihen kovetettuja kalvosimia. Mutta siinä syöttäessään hän huomasi numeroita kalvosimissa. Sepä oli uusi tapa merkitä liinavaatteita, hän ajatteli, kunnes hän katsoi tarkemmin, jolloin näki "3.85 dollaria" muutamassa kalvosimessa. Silloin hänen mieleensä johtui, että se oli vihanneskauppiaan lasku ja että nuo olivat kaikki hänen laskujaan, jotka lentelivät mankelin ympärillä. Ovela ajatus välähti hänen mielessänsä. Hän heittäisi kaikki nuo laskut lattialle ja pääsisi siten maksamasta niitä. Ajatuksen nopeudella se oli tehtykin, ja häijynsisuisesti hän rutisti kasaan nuo kalvosimet ja paiskeli ne menemään tavattoman likaiselle lattialle. Laskujen kasa kasvoi suunnattomasti, ja vaikka ne kaikki olivat tuhansin kerroin monistetut, oli siellä kuitenkin vain yksi kahden ja puolen dollarin lasku osoittamassa velkaa, jonka hän oli Marialle. Se todisti, ettei Maria tahtonut kovistaa häneltä tuota summaa, ja sen vuoksi hän rehellisesti päätti, että tuo oli ainoa lasku, jonka hän maksaisi. Niinpä hän alkoi etsiä noista poisheitetyistä laskuista Marian ainoata. Hän etsi sitä epätoivon vimmalla vuosisatoja, ja etsi yhä, kun sisään astui hotellin omistaja, lihava hollantilainen. Hänen kasvonsa leimusivat vihasta, ja hän huusi jyrisevällä äänellä, joka kaikui kaikkeuden läpi: "Minä kiskon näiden kalvosimien hinnan teidän palkastanne!" Kalvosinkasa kasvoi vuoreksi, ja Martin tiesi, että hänen tulisi raataa tuhannen vuotta saadakseen ne maksetuksi. No hyvä, ei ollut muuta keinoa kuin lyödä kuoliaaksi tuo omistaja ja pistää tuleen koko pesula. Mutta hollantilainen teki tyhjäksi hänen aikeensa siepaten häntä niskasta kiinni ja tanssittaen häntä ylös ja alas. Hän tanssitti häntä yli silityspöydän, uunin ja mankelin ja roikotti pesuhuoneeseen, jossa pyöritti häntä pesukoneessa ja lingossa. Martin tanssi, kunnes hänen hampaansa kalisivat ja päätä porotti, ja hän ihmetteli tuon hollantilaisen suunnattomia voimia.
Ja sitten hän löysi itsensä taaskin mankelin äärestä vastaanottamassa kalvosimia; muuan aikakauskirjojen toimittaja syötti niitä toiselta puolen. Jokainen kalvosin oli maksuosoitus, ja Martin tarkasteli niitä kiihkeästi, kuumeisella odotuksella, mutta ne olivatkin ihan puhtaita. Hän seisoi siinä ottamassa vastaan noita pankkiosoituksia miljoonan vuotta, koskaan antamatta yhdenkään tarkastamatta mennä ohi peläten, että se olisi täytetty. Vihdoin hän tapasi sellaisen. Vapisevin sormin hän piti sitä valoa vasten. Siihen oli merkitty viisi dollaria. "Ha, ha!" nauroi toimittaja toisella puolen mankelia. "Vai niin, silloin minä tapan teidät", kivahti Martin. Hän riensi pesuhuoneeseen hakemaan kirvestä ja tapasi Joen kovettamassa käsikirjoituksia. Hän koetti saada hänet lakkaamaan ja sinkosi sitten kirveen häntä kohden. Mutta se jäi riippumaan ilmaan, ja Martin tapasi itsensä jälleen silityshuoneessa hirveässä lumipyryssä. Ei, ei tuo ollut lunta, jota satoi, vaan pankkiosoituksia, jotka oli kirjoitettu suurille summille, pienimmät vähintäänkin tuhat dollaria. Hän alkoi koota ja järjestellä niitä sadan kappaleen nippuihin, sitoen varmuuden vuoksi nuoralla kunkin nipun.
Hän katsahti ylös työstään ja näki Joen seisovan edessään ilveillen silitysrautoinensa ja kovettaen paitoja ja käsikirjoituksia. Yhä uudestaan hän sinkosi kädestään tuota pahantekijää kohden nipun nipun jälkeen noita pankkiosoituksia jolloin ne lensivät läpi katon ja kiersivät ympäriinsä suunnattomassa ympyrässä. Martin tarttui häneen käsin, mutta hän ryösti kirveen ja heitti sen pyörimään mukana tuossa suunnattomassa ympyrässä. Sitten hän tarttui Martiniin ja lennätti hänetkin. Martin lensi katon läpi keräten käsikirjoituksiansa, niin että hänellä alas tullessaan oli niitä sylin täysi. Mutta heti kun hän oli päässyt alas — ylös taas toisen ja kolmannen kerran tuossa suunnattomassa ympyrässä. Kaukaa hän kuuli lapsen kimeän äänen laulavan: "Valssi kanssani, Willie, valssi vain, valssi vain, valssi vain."
Hän sai kiinni kirveen hirveästä maksuosoitusten, kiilloitettujen paitojen ja käsikirjoitusten sekamelskasta ja valmistautui tappamaan Joen, kun tulisi alas. Sen sijaan, kello kaksi aamulla, tuli Maria huoneeseen, kuullessaan ohuen seinän läpi hänen valituksensa, ja asetti märkiä kääreitä hänen kivistävään päähänsä.