II LUKU
Martin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä iltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen huoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta laumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen nähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä huoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja koetteli valtimoa.
"Tahtooko te syödä?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan, ja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain sellaista, jota sanotaan näläksi.
"Minä olen sairas, Maria", hän sanoi heikosti. "Mitä se on? Tiedättekö?"
"Kylmettyminen", vastasi Maria. "Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä.
Parempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna."
Martin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku tyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua. Yliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös sängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin, ettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui pöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin vuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen moninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli sisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän jätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle levottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän mutisi itseksensä: "Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan varmaan, aivan varmaan."
Sitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä. Tuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen kirjeen Transcontinentalilta — koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt oli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut itseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen kuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin siemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos kaikesta.
"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja siinä menettäisi oman elämänsä?" hän kysyi ääneen. "Se ei ole minun tehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori kirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa."
Kun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä voileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä olivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.