"Lukekaa te minulle, Maria", hän pyysi. "Älkää välittäkö suurista, pitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet kirjeet."
"Ei minä osaa", kuului vastaus. "Teresa, hän käy koulu, hän lukea."
Niinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne hänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan askartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi kuuntelemaan.
"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden julkaista kertomuksenne", tavasi Teresa hitaasti, "sillä ehdolla, että saamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia."
"Mikä aikakauslehti se on?" huudahti Martin. "Kuule, anna kirje minulle."
Hän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa. Kustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oli White Mouse, ja kertomus oli nimeltä "Kurimo" — toinen hänen aikaisemmista järkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja uudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta oikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli omaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he ostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen vastauksensa.
Hän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän saisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja pyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.
Teresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja mietti. Ei se sittenkään ollut valhe. White Mouse maksoi heti hyväksyessänsä. "Kurimossa" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä lyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa. Neljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan hyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta — sanomalehdet olivat sittenkin puhuneet totta. Ja hän oli ajatellut White Mousea kolmannen luokan lehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen kustannusliikkeitä. Hän oli pitänyt Transcontinentalia ensiluokan liikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli laskenut White Mousen melkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se kuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuin Transcontinental ja maksoi jo hyväksyttäessä.
No niin, yksi asia kuitenkin oli varma: kun hän paranisi, hän ei menisi mihinkään toimeen. Hänen päässään oli monta yhtä hyvää kertomusta kuin "Kurimo", ja neljäkymmentä dollaria kappaleelta oli enemmän kuin hän saisi mistään työstä tai toimesta. Juuri kun hän luuli taistelun menettäneensä, se olikin voitettu. Hän oli kestänyt koetuksen. Nyt oli tie auki. Hän alkaisi yhteistyön White Mousen kanssa ja tunkeutuisi yhä useamman aikakauskirjan suosioon. Tilapäistyö oli heitettävä syrjään, sillä se ei ollut tuottanut dollariakaan. Hän pyhittäisi itsensä kokonaan työlle — hyvälle työlle — ja hän antaisi vuotaa ilmoille kaikki, mitä hänessä oli. Hän toivoi, että Ruth olisi täällä jakamassa hänen iloansa, ja kun hän katseli vuoteelle jätettyjä kirjeitänsä, hän huomasi, että yksi oli juuri Ruthilta. Se oli suloisen nuhteleva, eikä Ruth voinut ymmärtää, mikä oli Martinia pitänyt poissa hänen luotansa niin kauhean kauan. Martin luki jumaloiden kirjeen uudelleen, imien itseensä tuon käsialan ja rakastaen jokaista kynänpiirtoa, ja lopuksi hän suuteli allekirjoitusta.
Vastatessaan hän kertoi hänelle kiertelemättä, ettei ollut voinut tulla hänen luoksensa, koska hänen paras pukunsa oli panttilainastossa. Hän sanoi hänelle, että hän oli ollut sairas, mutta oli jo taas melkein terve ja että hän kymmenen päivän tai parin viikon kuluttua (niin pian kuin kirje ehtisi kulkea edestakaisin New Yorkista) lunastaisi pois pukunsa ja saapuisi hänen luoksensa.