Mutta Ruthpa ei tahtonut odottaa kymmentä päivää tai kahta viikkoa. Sitä paitsi, hänen rakastettunsa oli sairas. Seuraavana iltana hän saapui sinne Arthurin seurassa Morsen vaunuilla Silvan jälkeläisten ja kaikkien katuvekarain suunnattomaksi iloksi ja Marian suureksi hämmästykseksi. Maria jakoi muutamia roimia korvapuusteja tenavilleen, jotka suu auki olivat kerääntyneet töllistelemään tulijain ympärille, ja hirvittävällä englannillansa koetti pyytää anteeksi, että hän oli sen näköinen. Hihat ylöskäärittyinä saippuavaahdossa kuohuvilta käsivarsilta ja märkä viholaissäkki sidottuna vyötärölle hänen ulkomuotonsa selväsanaisesti kertoi, missä työssä hänet oli yllätetty.
Niin hämmästynyt hän oli kahden noin korkean ja ylhäisen nuoren vieraan vuoksi, jotka kysyivät hänen vuokralaistaan, että kokonaan unohti pyytää heitä istumaan pieneen saliinsa. Päästäkseen Martinin huoneeseen he kulkivat keittiön läpi, joka oli kuuma ja kostea ja täynnä suuresta pesusoikosta kohoavaa höyryä. Maria innostuksessaan paukautti makuuhuoneen ja konttorin ovia yhteen, ja viiden minuutin ajan puoleksi avoimesta ovesta vyöryi höyrypilvi, joka haisi saippuavaahdolle ja lialle.
Ruthin onnistui, kaarrellen oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle päästä kapeaa käytävää pöydän ja sängyn välitse Martinin vuoteen ääreen; mutta Arthur kaarsi liian kauas ja pudotti kolisten ja helisten pannun ja padan Martinin keittiön nurkasta maahan. Arthur ei voinut sitä kauan sietää. Nähtyään, että Ruth valtasi ainoan tuolin, ja täytettyään tervehtimisvelvollisuutensa hän meni ulos ja seisoi portilla seitsemän ihailevan Silvan keskellä, jotka katselivat häntä, niin kuin hän olisi ollut harvinainen ulkomaan eläin.
Vaunujen ympärille oli kokoontunut lapsia ainakin kahdestatoista korttelista kiihkeästi odottaen jotakin surullista ja kauheata kulkuetta. Vaunuja nähtiin heidän kadullansa vain häiden ja hautajaisten aikana; täällä ei ollut nyt häitä eikä kuolleita, sen tähden oli täällä varmaankin jotakin aivan erinomaista nähtävänä, ja siksi kannatti odottaa.
Martin oli ikävöinyt kuollakseen Ruthia. Hänen luonteensa oli taipuvainen rakkauteen, ja hän kaipasi paljon enemmän kuin miehet tavallisesti hellyyttä ja osanottoa. Osanottoa kaivatessaan hän tarkoitti sillä sielujen sopusointua ja keskinäistä ymmärtämystä; ja hän oli vielä oppinut, että Ruthin osanotto oli erittäin herkkä ja säädyllinen, joka johtui enemmänkin hänen luonteensa hienostuneisuudesta ja jaloudesta kuin osaaottavasta ymmärtämyksestä. Niinpä kun nyt Martin piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle rakkaudestaan, hän tunsi Ruthin puristavan vastaan ja huomasi hänen suloisten silmiensä kostuvan nähdessään hänen avuttomuutensa ja kärsimyksen jäljet hänen kasvoillaan, eikä hänen rakkaudellaan tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta kun hän kertoi hänelle noista kahdesta hyväksytystä kirjoituksesta ja epätoivostaan saatuansa Transcontinentalin kirjeen ja siitä suunnattomasta riemusta, mitä White Mousen vastaus oli hänelle tuottanut, ei Ruth voinut seurata häntä. Hän kuuli kyllä hänen lausumansa sanat ja ymmärsi niiden sananmukaisen merkityksen, mutta hän ei voinut sydämestään ottaa osaa hänen epätoivoonsa ja riemuunsa. Hän ei voinut vapautua omasta itsestään. Hänelle ei tuntunut tuottavan mitään mielenkiintoa juttujen myynti aikakauskirjoille. Mikä oli tärkeätä hänelle, oli avioliitto. Hän ei kuitenkaan ollut siitä selvillä enempää kuin siitäkään, että hänen kiihkeä halunsa saada Martin johonkin asemaan tai toimeen johtui vaistomaisesta ja pakottavasta äitiyden halusta. Hän olisi punastunut, jos joku olisi sanonut hänelle sen selvin, suorin sanoin, ja sitten hän olisi suuttunut ja selittänyt, että hänen mielenkiintonsa ja rakkautensa tuohon mieheen johtui yksinomaisesta halusta auttaa tuota miestä vapautumaan omasta itsestään. Niinpä kun Martin vuodatti sydämensä hänelle innostuneena siitä ensimmäisestä menestyksestä, jonka hänen työnsä oli maailmassa saavuttanut, Ruth saattoi kuulla ainoastaan hänen sanansa katsellessaan ympäri huonetta ja joutuessaan melkein pois suunniltaan siitä, mitä siellä näki.
Ensi kertaa elämässään Ruth katsoi köyhyyttä suoraan kasvoista kasvoihin. Nälkään nääntyvät rakastajat olivat hänestä aina tuntuneet romanttisilta, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavalla nuo nääntyvät rakastajat elivät. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että se voisi olla tällaista. Lakkaamatta hänen katseensa siirtyi huoneesta Martiniin ja Martinista huoneeseen. Höyryn ja likaisten vaatteiden haju, joka oli hänen mukanaan tullut keittiöstä huoneeseen, oli ellottava. Martinin täytyi olla perin juurin kyllästetty sillä, päätti Ruth, jos tuo kauhea nainen usein pesi. Tuollaisen surkeuden täytyi olla epäedullista luonteelle. Kun hän katsoi Martiniin, hän luuli näkevänsä tämän kauhean ympäristön jäljet hänessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen partaansa ajamattomana, ja kolmen päivän kasvu Martinin kasvoilla vaikutti häneen poistyöntävästi. Se ei ainoastaan antanut hänen ulkomuodolleen samaa synkkää ja pelottavaa näköä, kuin mikä oli tällä Silvojen talolla sisältä ja ulkoa, vaan se näytti erikoisesti saavan esille hänessä sen eläimellisen voiman, jota hän pelkäsi. Ja täällä Martin nyt oli ollut tuon ihmeellisen hulluutensa vallassa ja ottanut vastaan nuo kaksi hyväksymistä sellaisella riemulla, että oikein kertoi niistä hänelle. Jos toimittajain järkkymättömyys olisi kestänyt hetkisen kauemmin, olisi Martin antautunut ja mennyt työhön. Nyt hän varmaankin jatkaisi elämäänsä tässä kauheassa talossa kirjoittaen ja nähden nälkää vielä muutamia kuukausia.
"Mikä on tuo haju?" hän kysyi äkkiä.
"Marian pesuaineista, luulisin", kuului vastaus.
"Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Se on jotakin muuta — tuo ummehtunut, ellottava haju."