Ruth nojasi häneen pyyntö silmissänsä, ja kun Martin katsahti hänen suloisiin kasvoihinsa, hänen puhtaisiin, kirkkaisiin silmiinsä, hänet valtasi vanha, melkein unohtunut tunne omasta mitättömyydestään.
"Minä toivoisin, ettet sinä enää koskaan tupakoisi", Ruth kuiskasi. "Tee minulle mieliksi… jätä se minun tähteni."
"Olkoon menneeksi, minä en tupakoi", huudahti Martin. "Minä teen kaikki, mitä sinä pyydät, rakkaani — kaikki — sinä tiedät sen."
Ruth tunsi joutuvansa suunnattomaan kiusaukseen. Sattuman kautta hän oli taas vilahdukselta nähnyt tuon suurenmoisen, helposti voitettavan puolen hänen luonteestansa, ja hän oli varma, että jos hän pyytäisi häntä lakkaamaan kirjoittamasta, hän suostuisi hänen pyyntöönsä. Seuraavana kiireesti kiitävänä hetkenä nuo sanat väreilivät jo hänen huulillansa, mutta hän ei niitä lausunut. Hän ei ollut kylliksi urhea; hän ei oikein uskaltanut. Sen sijaan hän nojasi häneen ja hänen sylissänsä mutisi:
"Sinä tiedät, ettei se oikeastaan ole minun tähteni, Martin, vaan sinun oman itsesi tähden. Minä olen varma, että tupakanpoltto vahingoittaa sinua; ja sitä paitsi ei ole hyvä olla minkään orja — kaikista vähimmin jonkin myrkyn orja."
"Mutta olen aina sinun orjasi", hymyili Martin.
"Missä suhteessa minä nyt sitten alkaisin käyttää käskijävaltaani?"
Ruth katseli häneen veitikkamaisesti, vaikka syvimmällä sydämessään hän alkoi jo katua, ettei ollut ottanut esille suurinta toivoansa.
"Minä elän vain totellakseni Teidän Majesteettianne."
"No hyvä. Minun ensimmäinen määräykseni on, ettei sinun pidä yhtenäkään päivänä laiminlyödä parranajoa. Katso, miten sinä olet raapinut minun kasvojani."