Ja niin se päättyi hyväilyihin ja rakkauslörpöttelyyn, mutta Ruth oli saanut yhden voiton, eikä hän voinut toivoakaan saavansa enempää kuin yhden kerrallaan. Hän tunsi naisellista ylpeyttä siitä, että oli saanut hänet lakkaamaan tupakoimasta. Toisella kertaa hän voisi pakottaa hänet ottamaan jonkin toimen, sillä eikö hän ollut sanonut, että hän tekisi kaiken, mitä hän käskisi?
Ruth alkoi tarkastella huonetta maasta kattoon saaden selville, mitä merkitsi tuo naula, jossa Martin oli pitänyt pyöräänsä laipion alla, ja nähden mielipahalla pöydän alla nuo käsikirjoituskasat, jotka merkitsivät Martinille niin suurta ajanhukkaa. Öljykeitin sai erikoisessa määrässä hänen ihailuaan osakseen, mutta kun hän tarkasti ruokahyllyjä hän huomasi ne ihan tyhjiksi.
"No, voi minun päiviäni, eihän sinulla ole yhtään mitään syötävää, köyhä lemmikkini!" hän sanoi hellällä säälillä. "Sinähän näännyt nälkään."
"Minä säilytän ruokatarpeitani Marian jääkaapissa", valehteli Martin. "Ne säilyvät siellä paremmin. Minun nälkään nääntymisestäni ei ole pelkoa. Katsopas tätä!"
Ruth oli palannut hänen rinnalleen ja näki hänen koukistavan käsivartensa ja huomasi, miten hauislihas kokoontui suureen kovaan palloon paidan hihassa. Tuo näky vaikutti häneen poistyöntävästi. Sielullisesti se oli hänelle vastenmielinen. Mutta hänen valtimonsa, hänen verensä, jokainen säie hänessä rakasti sitä — kaihosi sitä, ja vanhalla selittämättömällä tavalla hän nojautui häneen päin eikä pois hänestä. Ja seuraavina hetkinä, jolloin Martin puristi hänet syleilyynsä, hänen aivonsa, hänen suunnitelmansa ja unelmansa elämänmukavuuksista olivat joutuneet kapinaan, samalla kun hänen sydämensä, kaikki naisellisuus hänessä pitäen huolta itse elämästä, oli pakahtua voiton riemusta. Ne olivat juuri tällaisia hetkiä, jolloin hän tunsi rakkautensa suuruuden Martiniin. Sillä tuotti melkein pyörryttävää ihastusta tuntea hänen vankat käsivartensa ympärillään, kun ne puristivat häntä tehden melkein kipeää kiihkeällä voimallansa. Sellaisina hetkinä hän sai hyvitystä siitä, että oli kavaltanut vertaisensa, hylännyt korkeat unelmansa ja ennen kaikkea ollut tottelematon isälleen ja äidilleen. He eivät halunneet, että hän menisi naimisiin tämän miehen kanssa. Se aivan hämmästytti heitä, että hän rakasti häntä. Se hämmästytti häntä itseäänkin joskus, kun hän oli hänestä erossa ja harkitsi asioita kylmällä järjellä. Mutta ollessaan hänen luonaan hän rakasti häntä — tuo rakkaus oli kyllä joskus pelottava ja tuskallinen; mutta rakkautta se oli — rakkautta, joka oli voimakkaampi kuin hän itse.
"Kylmettyminen ei ole mitään", sanoi Martin. "Se koskee hieman ja tuottaa inhottavan päänsäryn, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna ruusukuumeeseen."
"Onko sinulla sekin ollut?" kysyi Ruth hajamielisesti, mietiskellen mielessään, millaista taivaallista hyvitystä hän löysi hänen sylissään. Ja niin hän hajanaisin kysymyksin johti Martinia edelleen, kunnes tämän sanat säikähdyttivät häntä.
Martinilla oli ollut tuo kuume eräällä Hawaijin saarella, jossa oli kolmenkymmenen spitaalitautisen salainen yhteiskunta.
"Mutta minkä tähden sinä menit sinne?" kysyi Ruth.
Sellainen huolettomuus ruumiin terveydestä tuntui rikolliselta.