"Sen tähden, etten minä sitä tiennyt", kuului vastaus. "Minulle ei ollut unissanikaan koskaan johtunut mieleen spitaalitauti. Kun minä karkasin laivasta ja nousin maihin eräällä niemellä, minä riensin sisämaahan löytääkseni jonkin piilopaikan. Kolme päivää minä elin pelkillä hedelmillä, omenilla ja banaaneilla, joita kasvoi villinä metsässä. Neljäntenä päivänä minä löysin polun — pelkän jalkapolun. Se johti sisämaahan ja näytti vievän saaren läpi. Se kävi juuri siihen suuntaan, johon minä tahdoin, ja siinä näytti olevan aivan tuoreet jäljet. Eräässä paikassa se kulki vuorenharjaa, joka oli kapea kuin veitsenterä. Polun sijaa ei ollut kolmea jalkaakaan harjulla ja molemmin puolin oli monta sataa syltä syvät jyrkänteet. Yksi ainoa mies, jolla olisi ollut riittävästi ampumatarpeita, olisi puolustanut sitä satojatuhansia vastaan.
"Se oli ainoa tie tuohon piilopaikkaan. Kolme tuntia myöhemmin, kun minä olin löytänyt tuon tien, minä olin siellä. Se oli pieni laakso vuorten välissä, ja sitä ympäröivät joka puolelta sammuneitten tulivuorten huiput. Koko paikka oli viljelty ja penkereittäin istutettu; siellä oli kaikenlaisia hedelmäpuita ja kahdeksan tai kymmenen turvemajaa. Mutta niin pian kuin minä olin nähnyt asukkaat, minä tiesin, mihin minä olin joutunut. Yksi ainoa silmäys oli kylliksi."
"Mitä sinä teit?" kysyi Ruth henkeä pidätellen.
"Minä en voinut mitään tehdä. Heidän johtajansa, hyvin ystävällinen vanha ukkeli, oli aivan lopulleen lahonnut, mutta hallitsi kuitenkin heitä kuin kuningas. Hän oli löytänyt tuon pienen laakson ja säätänyt sille omat asetukset — vastoin kaikkia muita lakeja. Mutta hänellä oli pyssy ja runsaasti ampumatarpeita, ja ne lurjukset olivat tottuneet ampumaan metsästellessään villikissoja ja sikoja, jotka vaativat tarkan ampujan. Ei, Martin Edenillä ei ollut mitään keinoa päästä pakoon. Hän jäi sinne — kolmeksi kuukaudeksi."
"Mutta miten sinä pääsit pakoon?"
"Hän olisi jäänyt sinne ainaiseksi, ellei siellä olisi ollut muuan tyttö — puoleksi kiinalainen, neljänneksiosaksi valkea ja yhdeltä neljännekseltä hawaiji. Hän oli oikea kaunotar, onneton raukka; ja hyvin kasvatettu. Hänen äitinsä Honolulussa omisti miljoonia. No niin, tuo tyttö auttoi minut lopulta vapauteen. Hänen äitinsä piti yllä tuota siirtokuntaa, näetkös, eikä tytön tarvinnut pelätä rangaistusta päästäessään minut karkuun. Mutta ensiksi hän vaati minulta valan, etten minä ikinä ilmoittaisi kenellekään tuota piilopaikkaa, enkä minä ole sitä koskaan tehnytkään. Tämä on ensi kerta, jolloin olen siitä maininnut. Tytössä näkyivät vasta ensimmäiset spitaalitaudin jäljet. Hänen oikean kätensä sormet olivat alkaneet koukistua ja käsivarressa oli pieni läiskä. Siinä kaikki. Luulen, että hän nyt jo on kuollut."
"Mutta eikö sinua peloittanut? Ja etkö sinä ollut iloinen päästessäsi pois saamatta tuon hirveän taudin tartuntaa?"
"Kyllä", tunnusti Martin, "aluksi minua kyllä peloitti, mutta minä totuin siihen. Minä totuin suuresti säälimään tuota tyttöraukkaa. Se sai minut unohtamaan pelkoni. Hän oli niin kaunis, sielultansa yhtä kaunis kuin ulkomuodoltansa, ja vaikka hän oli vain vähän tartutettu, oli hän kuitenkin tuomittu elämään muinaisajan villin tavalla ja lahoamaan vähitellen. Spitaalitauti on paljon kauheampi kuin sinä voit kuvitellakaan."
"Onneton raukka", mutisi Ruth hiljaa. "Oli ihme, että hän päästi sinut pakenemaan."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Martin ymmärtämättä, mihin hän tähtäsi.