"Koska hänen täytyi rakastaa sinua", sanoi Ruth vielä hiljemmin.
"Sanohan rehellisesti, eikö hän sinua rakastanut?"
Martinin kasvoilta oli rusketus lähtenyt hänen työskennellessään pesulassa ja asuessaan sisällä niin paljon, samalla kun nälkä ja sairaus oli tehnyt ne kalpeiksi; ja hänen ohimoillensa hulmahti kevyt puna. Hän avasi juuri suutansa puhuakseen, mutta Ruth esti sen.
"Älä välitä; älä huoli vastata. Se ei ole tarpeellista", hän nauroi.
Mutta Martinista tuntui, että tuo ääni helähti kovalta ja silmäin ilme oli kylmä. Hetken jännitys muistutti hänelle erästä myrskyä pohjoisella Tyynellä merellä. Ja se hetki, jolloin myrsky nousi, oli elävänä hänen silmäinsä edessä — raivomyrsky, taivaan ollessa tähdessä ja meren kuohuessa ja kylmästi välähdellessä kirkkaassa kuutamossa: sitten hän näki tytön spitaalisiirtolassa ja ymmärsi että tyttö juuri rakkaudesta häneen oli auttanut häntä karkuun.
"Hän oli jalo", sanoi Martin yksinkertaisesti. "Hän antoi minulle elämän."
Se oli vain sattuma, mutta hän kuuli Ruthin tukahduttavan nyyhkytyksen ja huomasi hänen kääntyvän pois tuijottaakseen ikkunaan. Kun hän käänsi kasvonsa Martiniin, olivat ne rauhalliset, ei näkynyt piirtoakaan myrskystä hänen silmissään.
"Minä olen sellainen hupakko", hän sanoi selitellen. "Mutta minä en voi sitä auttaa. Minä rakastan sinua, Martin — usko se, usko se. Minä tulen kai vapaammaksi ajan oloon, mutta nyt minä en voi olla olematta mustasukkainen noille menneen ajan varjoille, ja sinä tiedät, että sinun menneisyytesi on noita varjoja täynnä."
"Niin sen täytyykin olla", hän lievitteli ajatustansa — "eihän se voisi toisin ollakaan. Mutta siellä se Arthur parka odottaa minua. Hän varmaan väsyy odottamiseen. Jää nyt hyvästi, rakkaani."
"On olemassa joitakin rohtoja, joita apteekkarit ovat sekoittaneet auttaakseen tupakkamiehiä lopettamaan", hän sanoi palaten ovelta takaisin, "ja niitä minä lähetän sinulle".
Ovi suljettiin, mutta avattiin uudelleen.