Hän tapasi suuren joukon vieraita Morsen talossa. Ruthin kaksi tyttöserkkua oli tullut tervehtimään häntä San Rafaelista, ja rouva Morse, käyttäen hyväkseen tätä tekosyytä koettaessaan toteuttaa suunnitelmaansa, oli kerännyt Ruthin ympärille runsaasti nuorta väkeä. Sotaretki oli alkanut Martinin pakollisen poissaolon aikana ja oli nyt parhaassa vauhdissaan. Rouva Morse keräsi taloon nuoria miehiä, jotka tekivät jotakin. Niinpä oli siellä mainittujen serkkujen, Dorothyn ja Florencen, lisäksi kaksi yliopiston professoria, toinen latinan, toinen englannin, nuori armeijan upseeri, joka oli juuri palannut Filippiineiltä ja ollut aikoinaan Ruthin koulutoveri, nuori herrasmies, nimeltä Merville, joka oli San Francisco Trust Companyn pääjohtajan Joseph Perkinsin yksityissihteeri, ja lopuksi kaikkien miesten esikuvana muuan pankinkasööri, Charles Hapgood, kolmekymmentäviisivuotias Stanfordin yliopistossa arvonsa saavuttanut nuori mies, joka oli sekä Nile- että Unityklubien jäsen, tasavaltalaisten vanhoillinen puhuja vaalitaisteluissa — lyhyesti, nouseva tähti joka suhteessa. Naisista joku maalasi muotokuvia, toinen oli arvossa pidetty musiikinopettajatar, ja olipa joku, joka oli saavuttanut tohtorin arvon kansantaloudessa ja joka oli näillä main saavuttanut kuuluisuutta syrjäkatujen elämää tutkivalla tieteellisellä julkaisullaan. Mutta naiset eivät kuitenkaan paljoa merkinneet rouva Morsen suunnitelmassa. He olivat vain tarpeellista apuväkeä. Miehiä, jotka kykenivät johonkin, piti jollakin tavalla saada taloon vedetyksi.
"Älä kiihdy puhuessasi", varoitti Ruth Martinia, ennen kuin virallinen esittelytoimitus alkoi.
Martin käyttäytyi aluksi hieman jäykästi, sillä hänen kömpelyytensä vaivasi häntä, erittäinkin olkapäät tuntuivat vanhalla pelottavalla tavalla uhkaavan törmätä huonekaluihin ja koristeihin. Niinpä hän päätti joka hetki pitää varansa ollessaan tässä erinomaisessa seurassa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut yhdellä kertaa niin paljon hienoa väkeä eikä joutunut seurustelemaan heidän kanssaan. Hapgood, pankin kasööri, miellytti häntä eniten, ja hän päätti ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa tutkia, mikä hän oli miehiään. Syvimmällä Martinin mielessä kyti kuitenkin halu koettaa punnita itseään noiden ihmisten vaa'alla saadakseen selville, mitä he olivat oppineet kirjoista ja elämästä sellaista, jota hän ei ollut oppinut.
Ruthin silmät kääntyivät häneen usein nähdäkseen, kuinka hän käyttäytyi, ja hän sekä ilostui että hämmästyi huomatessaan, miten helposti ja joustavasti Martin oli tehnyt tuttavuutta hänen serkkujensa kanssa. Martin ei tietysti ollut millään tavalla levoton tai kiihottunut päästyään istumaan, jolloin olkapäitten uhkaama vaara oli hävinnyt. Ruth tiesi heidät sukkeliksi ja pintapuolisiksi tytöiksi, jotka esiintyivät itse ulkonaisella loistolla ja vaativat muilta samaa, ja tuskin saattoi ymmärtää, kun he myöhemmin vuoteeseen mennessä ylistivät Martinia pilviin asti. Mutta Martin puolestaan — nero omassa luokassaan, iloinen pilkkakirves ja naurunherättäjä tansseissa ja sunnuntain kansanjuhlissa — oli alkanut laskea leikkiä ja pommittaa hyväntuulisilla sukkeluuksilla tätä lujaltanäyttävää linnoitusta. Ja kun tämän illan menestys oli hänen takanaan, taputti se häntä olalle ja onnitteli siitä, että hän voi herättää naurua ja keksiä naurettavat puolet kaikesta joutumatta itse koskaan naurunalaiseksi.
Myöhemmin Ruthin pelko osoittautui kyllä oikeaksi. Martin ja professori Caldwell olivat joutuneet yhteen eräässä nurkassa, ja vaikkei Martin enää huitonut ilmaa käsillään, huomasi Ruthin kriitillinen silmä kuitenkin, että hän antoi silmäinsä leimahdella ja säkenöidä liian vapaasti, puhui liian nopeasti ja lämpimästi, innostui liikaa ja salli punan kohota kasvoilleen liian huomattavasti. Häneltä puuttui säädyllisyyttä ja itsekritiikkiä, ja hän oli siinä puhetoverinsa, nuoren englannin kielen professorin, ilmeinen vastakohta.
Mutta Martin ei kiinnittänytkään huomiota ulkonaisiin seikkoihin. Hän oli pian huomannut toisen kehitetyn älyn ja arvokkaat, monipuoliset tiedot. Professori Caldwellille ei paljastunut Martinin suunnitelma saada hänet puhumaan englannin kielen professorien asemasta. Martin tahtoi johtaa puheen hänen ammattiinsa, ja vaikka professori aluksi näyttikin karttavan sitä, onnistui Martin siinä kuitenkin, sillä hän ei voinut käsittää, miksi mies ei voisi puhua ammatistaan.
"On ihan järjetöntä ja omituista", hän oli sanonut Ruthille muutamia viikkoja ennen, "ettei voi puhua harrastuksistaan. Sillä mitä järkeä auringon alla on siinä, että miehet ja naiset kokoontuvat yhteen, elleivät he tahdo kanssakäymisessä jakaa toisillensa, mikä heissä on parasta? Ja parasta, mikä heissä on, on se, mikä heidän mieltänsä kiinnittää, — työ, josta he saavat toimeentulonsa, työ, johon he ovat valmistuneet, jota ovat ajatelleet yötä ja päivää ja josta ovat parhaat unensa nähneet. Otaksupa, että herra Butler seuratakseen oikein orjallisesti yleisiä tapoja, alkaisi selitellä ajatuksiaan Paul Verlainesta tai saksalaisesta draamasta tai D'Annunzion novelleista. Hän ikävystyttäisi meidät kuoliaaksi. Minä puolestani, jos minun pitää kuunnella herra Butleria, soisin hänen mieluummin puhuvan lakitieteestä. Se on parasta, mitä hänessä on, ja elämä on niin lyhyt, että minä tahtoisin saada jokaisesta ihmisestä sen, mikä hänessä on parasta."
"Mutta", oli Ruth vastannut, "on puheenaiheita, jotka kiinnostavat kaikkia."
"Siinä sinä erehdyt", innostui Martin edelleen. "Kaikki ihmiset seuraelämässä — tai ainakin melkein kaikki, kuulukootpa sitten mihin luokkaan tai lahkoon tahansa — apinoivat parempiansa. Ketä ovat sitten nuo parhaita paremmat? Tyhjäntoimittajat — varakkaat tyhjäntoimittajat. He eivät tiedä yleisesti ottaen, mitä tietävät ne, jotka toimittavat jotakin maailmassa. Kuullessaan keskusteltavan hyödyllisistä asioista he ikävystyisivät, ja siksi nämä tyhjäntoimittajat lukevat ne ammattiasioihin, joista ei saa keskustella. Sen sijaan he hyväksyvät keskustelunaiheiksi, jotka eivät koske ammattia ja joista saa keskustella, sellaisia asioita kuin viimeinen ooppera, uusimmat novellit, kortit, biljardi, kukkotaistelu, autot, hevosnäyttelyt, lohikalastus, kilpa-ammunta, purjehduskilpailut ja niin edespäin — ja katsos, ne ovat niitä asioita, joita tyhjäntoimittajat tuntevat. Tosiasiassa siis keskustelu johdetaan tyhjäntoimittajien ammattiin. Ja hullunkurisinta kaikesta on, että viisaat ihmiset ja kaikki, jotka luulevat olevansa viisaita, sallivat tyhjäntoimittajain kahlita heitä. Minä puolestani tahdon keskustella siitä, mitä ihminen on itseensä parhainta saanut, kutsuttakoonpa sitä sitten ammattijutuksi, sivistymättömyydeksi tai miksi tahansa."
Mutta Ruth ei ollut ymmärtänyt. Siinä Martin taaskin oli hyökännyt kaikkea sitä vastaan, jota yleensä pidettiin soveliaisuutena, osoittaen vain tavatonta itsepäisyyttä ja yleisen mielipiteen halveksumista.