Näin siis Martinin oli kuitenkin onnistunut saada professori Caldwell puhumaan hänen omista harrastuksistaan ja lausumaan niistä selvät mielipiteensä. Ohi kulkiessaan Ruth kuuli Martinin sanovan:

"Mutta te ette suinkaan voi esittää noin kerettiläisiä mielipiteitä
Kalifornian yliopistossa?"

Professori Caldwell kohautti olkapäitään. "Kunniallinen veronmaksaja ja poliitikko, ymmärrättehän. Sacramento suo meille kannatuksensa, ja sen vuoksi meidän täytyy mielistellä Sacramentoa ja hallituksen edustajaa ja puolueen sanomalehteä tai molempien puolueitten lehtiä."

"Niin, se on selvä; mutta miltä se teistä tuntuu?" urkki Martin. "Te olette varmaankin kuin kala kuivalla maalla."

"Luulen, että vain harvat pitävät minusta yliopiston ummehtuneissa piireissä. Joskus minusta todellakin tuntuu, että minä olen joutunut kuivalle maalle ja että minä kaipaisin Pariisiin, jossa asuisin jossakin erakkoluolassa tai istuisin ikävissäni villien mustalaisten seurassa juoden punaviiniä ja syöden päivällistä halvassa ravintolassa latinalaisessa kaupungin osassa ja kirkuen radikaalisia mielipiteitä kaikesta taivaan ja maan välillä. Todellakin minusta usein tuntuu, että sittenkin pohjaltani olen radikaali. Mutta sitten on niin monia kysymyksiä, joista minä en ole varma. Minua alkaa pelottaa, kun minä joskus katson silmiin inhimillistä heikkouttani, joka aina estää minua ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä: ratkaistessani probleemia — ihmisyyden, elämän probleemia, ymmärrättehän."

Ja hänen puhuessaan edelleen Martin sai huulilleen "Pasaatituulten laulun":

"Mä päivällä oon voimakas ja kuutamolla toimekas, kun purjeita pullistan aina."

Hän melkein ääneen hyräili nämä sanat, ja hänen mieleensä johtui, että tuo toinen tuossa muistutti hänelle pasaatituulta, koillispasaatia, vakavaa, kylmää ja voimakasta. Hän oli tyyni, häneen saattoi luottaa, ja kuitenkin hänessä oli jotakin epäilystä herättävää. Martinilla oli se tunne, ettei mies koskaan puhunut täyttä ajatustansa, aivan kuin hänellä usein myös oli tunne, ettei pasaatituuli koskaan puhaltanut kaikella voimallaan, vaan aina piti varalla voimia, joita se ei milloinkaan käyttänyt. Martinin mielikuvitus oli vilkkaassa toiminnassa, kuten aina ennenkin. Hänen aivonsa olivat kuin suunnaton varastohuone, johon oli koottu muistoja tosiasioista ja mielikuvista, ja nuo varastot tuntuivat olevan hänen hallittavinaan ja määrättävinään. Mitä ikinä nykyhetkenä tapahtuikin, Martinin mielikuvitus heti paikalla löysi vertauskohtia menneisyydestä, jotka säännöllisesti sellaisissa tapauksissa hyökkäsivät hänen sisäisen silmänsä eteen. Se toimi aivan automaattisesti, ja hänen näkemyksensä oli erehtymätön seuraus elävästä nykyisyydestä. Aivan kuten Ruthin kasvot tuona mustasukkaisuuden hetkenä olivat johtaneet hänen silmäinsä eteen unohdetun kuutamoisen myrskyn, ja professori Caldwell sai hänet näkemään koillispasaatin, joka levittää valkeita vaahtokokkareita purppuraiselle merelle niin hetki hetkeltä, ei irrallisina ja hajanaisina, vaan melkein säännöllisinä ja luokitettuina, uudet muistot kohosivat hänen eteensä tai levisivät hänen silmäluomiensa taakse tai kuvastuivat hänen sieluansa ympäröivälle verholle. Nämä näyt tulivat menneen ajan toimista ja mielikuvista, asioista ja tapauksista, joita hän oli lukenut eilen tai viime viikolla, — ne olivat lukematon maailman sotajoukko, joka valveilla ja nukkuessa aina täytti hänen mielensä.

Niinpä, kun hän siinä kuunteli professori Caldwellin notkeata, sujuvaa puhetta — lahjakkaan, sivistyneen miehen keskustelua — Martin taas heräsi näkemään koko entisyytensä. Hän näki itsensä, kun hän oli ollut vain katupoika, joka käytti kankeareunaista hattua, kaksirivistä takkia ja kulki kädet housuntaskuissa heitellen olkapäitään ja suuriäänisesti kerskaillen, pitäen ihanteenaan olla niin hävytön, kuin poliisi suinkin saattoi sallia. Hän ei kieltänyt tuota itseltään eikä koettanut sitä kaunistella. Jonakin aikana elämästään hän oli ollut oikea katupoika, roistosakin johtaja, joka oli tuottanut poliiseille paljon huolta ja kiusannut rehellisiä ihmisiä. Mutta tuo ihanne oli muuttunut. Hän katsahti ympärilleen noihin hyvinkasvatettuihin ja hyvinpuettuihin miehiin ja naisiin ja hengitti keuhkoihinsa sivistyksen ja hienostuneisuuden ilmakehää. Samana hetkenä kuitenkin tuo nuoruusvuosien aave sukelsi esille kankeareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä takissaan räyhäävänä ja pahasuisena rähjystäen lattian yli. Tämän olennon hän näki nurkassa muuttuvan omaksi itsekseen, istuvan ja keskustelevan oikean yliopiston professorin kanssa.

Jos katseli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut ollut mitään paikkaa maailmassa. Hän oli soveltunut sinne, minne ikänänsä oli joutunutkin, saanut osaksensa suosiota ja kaikkialla, mihin tulikin, ollut arvossa pidetty, koska oli työssä ja leikissä mies paikallaan, ja myös sen vuoksi, että hän aina tahtoi ja voi puolustaa oikeuksiaan ja vaatia kunnioitusta. Mutta hän ei ollut koskaan juurtunut. Hän saattoi hyvin tyydyttää kanssaihmisiänsä, mutta ei koskaan tyydyttänyt omaa itseään. Omassa povessaan hän oli aina tuntenut jäytävän levottomuuden, kuullut lakkaamatta jonkin kutsuvan kaukaa itseään, ja niin hän oli kulkenut läpi elämän etsien sitä, kunnes oli löytänyt kirjat, taiteen ja rakkauden. Ja täällä hän nyt oli keskellä kaikkea tätä. Hän ainoastaan kaikista niistä, jotka olivat seikkailleet hänen kanssansa ja jotka kyllä olisivat voineet tehdä itsensä mahdollisiksi astumaan Morsen huoneeseen.