Mutta sellaiset ajatukset ja sisäiset näyt eivät estäneet häntä seuraamasta professori Caldwellin puhetta tarkasti. Ja kun hän sitten seurasi johdonmukaisesti ja arvostellen, hän huomasi, miten tavattoman laaja ja yhtenäinen tuon toisen tiedonkenttä oli. Mitä häneen itseensä tuli, niin hetki hetkeltä keskustelu näytti hänelle tyhjiä aukkoja ja kuiluja, kokonaisia aloja, jotka olivat hänelle kerrassaan outoja. Siitä huolimatta, Spencerin ansiosta, hän näki kuitenkin omistaneensa tiedonkentän ulkonaiset rajat. Ajan kysymys oli vain, milloin hän voisi noiden rajojen välin täyttää. Odottakaa, hän ajatteli — saattehan nähdä jokaikinen! Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut professorin jalkain juuressa ja jumaloiden imenyt itseensä viisautta, mutta kun hän kuunteli, hän alkoi huomata heikkoutta toisen arvosteluissa ja loppupäätelmissä — niin suurta ja usein uudistuvaa heikkoutta, että se olisi jäänyt häneltä huomaamatta, ellei se olisi ollut niin ilmeistä ja tullut esille kaikessa. Ja kun hän sen huomasi, hän samana hetkenä tunsi kohoavansa tuon toisen tasalle.
Ruth palasi heidän luokseen vielä uudestaan, juuri kun Martin alkoi puhua.
"Minä sanon teille, missä olette väärässä tai oikeammin, missä on teidän arvostelunne heikkous. Teiltä puuttuu kehitysopillinen käsitys. Sillä ei ole mitään paikkaa teidän ajatusmaailmassanne eikä opissanne maailman rakenteesta. Minä tarkoitan todellista, valaisevaa kehitysoppia, joka selvittää kaiken atomista, laboratorioitten ja koeputkien kautta korkeimpiin elämän ilmenemismuotoihin, joille perustuu kaikki siveysoppi ja yhteiskunnalliset järjestelmät."
Ruth oli aivan kauhuissansa. Hän oli kuunnellut kaksi professori Caldwellin luentosarjaa ja katsoi häneen, kuin hän olisi ollut kaiken tiedon elävä ilmestys.
"Minä tuskin ymmärsin teitä", sanoi professori arvellen.
Martin oli kyllä varmaa varmempi, että hän oli tarkastikin seurannut.
"Silloin minä koetan selittää tarkemmin", hän sanoi. "Muistelen lukeneeni Egyptin historiasta jotakin sellaista, että ehtona Egyptin taiteen tuntemiselle on Egyptin maan tuntemus."
"Aivan oikein", nyökkäsi professori.
"Minusta tuntuu", jatkoi Martin, "että jonkin maan tuntemus puolestaan kaikissa suhteissa ei voi tulla kysymykseen, ellei täydellisesti tunneta sitä ainesta, mikä muodostaa tuon maan elämän. Kuinka me voimme ymmärtää lakia ja laitoksia, uskontoa ja elämäntapoja, ymmärtämättä ei ainoastaan niiden olentojen luonnetta, jotka ne ovat luoneet, vaan myös sitä ainetta, josta nuo olennot ovat tehdyt? Oh, minä kyllä tiedän, että monia kehitysopillisia järjestelmiä on luotu ja hylätty, mutta minusta tuntuu, että siinä on menetelty liian pintapuolisesti. Itse ihminen on jätetty niistä pois. Jos tarkastetaan työaseen, harpun, musiikin, laulun ja tanssin kehitystä, niin huomataan miten suunnattomasti ne ovat muuttuneet, mutta mitä tiedetään ihmisen itsensä kehityksestä ja hänen sisäisestä olemuksestaan sen jälkeen kun hän keksi ensimmäisen työkalunsa ja sopersi ensimmäiset laulunsa? Se oli juuri sitä, mitä te ette ota lukuun ja jota minä kutsun kehitysopiksi. Se on kehitysoppia laajimmassa merkityksessä.
"Minä tiedän, että minä ilmaisen ajatukseni hajanaisesti, mutta minä olen koettanut sen nyt yhdellä kertaa saada esitetyksi. Se johtui minun mieleeni juuri kun te puhuitte, ja sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa miettiä sitä läpikotaisin. Te puhuitte itse inhimillisestä heikkoudesta, joka estää ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä asioita tutkittaessa, ja te puolestanne — tai niin minusta ainakin tuntuu — jätätte pois kehitysopilliset tekijät, ne ainekset, joista kaikki taiteet ovat rakennetut, loimet ja kuteet, joista kudotaan inhimillisen elämän ja toiminnan monivivahteinen kangas."