Ruthin suureksi ihmeeksi Martinia ei heti paikalla nujerrettu, eikä professori vastauksessaan käyttänyt ylimielistä kieltä. Ruth ymmärsi hänen anteeksiantamuksensa johtuvan Martinin nuoruudesta. Professori Caldwell istui kokonaisen minuutin aivan äänettä, leikitellen kellonperillään.
"Tiedättekö", hän sanoi vihdoin, "minua on arvosteltu aivan tuolla samalla tavalla kerran ennen — arvostelija oli hyvin suuri mies, tiedemies ja kehitysopin kannattaja, Joseph le Conte. Mutta hän on nyt kuollut, ja minä ajattelin pysyä kaikilta piilossa tässä suhteessa, mutta nyt te olette tullut ja riisunut minut paljaaksi. Vakavasti siis — ja tämä on tunnustus — minä ajattelen, että teidän puheessanne on jotakin — paljonkin itse asiassa totta. Minä olen liian klassillinen. Minä en ole kylliksi tarkasti seurannut kaikkien tieteitten eri haaroja, ja minä voin vain syyttää siitä yksipuolista kasvatustani ja yksilöllisiä kykyjäni, jotka ovat estäneet minua tunkeutumasta niille aloille. Ihmettelenpä, uskotteko, jos minä sanon, että minä en ole kertaakaan ollut fysikaalisessa tai kemiallisessa laboratoriossa? Se on totta sittenkin. Le Conte oli oikeassa, ja niin olette myös te, herra Eden, ainakin jossain määrässä, kuinka suuressa, sitä minä en tiedä."
Ruth veti Martinin pois jollakin tekosyyllä, ja kun hän astui hänen rinnallaan, hän kuiskasi:
"Sinä et saa tuolla tavalla vallata yksinäsi professori Caldwellia.
Saattaahan olla muitakin, jotka haluaisivat puhella hänen kanssaan."
"Suo anteeksi, taas minä erehdyin", pyysi Martin pahoitellen.
"Mutta minä sain häneen hieman eloa, ja hän oli niin innostunut, etten minä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tiedätkö, hän on loistavin, henkevin mies, minkä kanssa minä olen ikinäni puhunut. Ja minä sanon sinulle jotakin muutakin. Kerran minä ajattelin, että jokainen, joka oli käynyt yliopistoa tai päässyt korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, oli yhtä loistava ja henkevä kuin hän."
"Hän on poikkeus", vastasi Ruth.
"Minäkin sanon niin. Kenen kanssa sinä tahdot viedä minut nyt keskustelemaan? Viepäs minut tuon pankkimiehen luo."
Martin jutteli hänen kanssaan viisitoista minuuttia, eikä Ruth olisi suinkaan voinut toivoa, että hänen rakastajansa olisi voinut vielä paremmin esiintyä. Kertaakaan eivät hänen silmänsä leimahtaneet eikä poskensa punastuneet, kun hän siinä tyynenä ja arvokkaalla tavalla jutteli niin, että se oikein hämmästytti häntä. Mutta Martinin silmissä koko pankin kasöörien heimo putosi romahdusmaisesti, ja koko illan hän mietti sitä ainoaa mielijohdetta, että pankin kasöörit ja tyhmyyksien puhujat olivat joitakin hämäräperäisiä käsitteitä. Armeijan upseerin hän huomasi hyväluontoiseksi ja yksinkertaiseksi, terveeksi ja kauniiksi nuorukaiseksi, joka oli tyytyväinen siihen asemaan elämässä, mihin syntyperä ja hänen hyvä onnensa olivat hänet heittäneet. Sen opin, minkä hän oli saavuttanut opiskellessaan kaksi vuotta yliopistossa, hän oli kasannut jonnekin ulkopuolelle itseänsä niin tyystin, että Martinia oikein hämmästytti. Kaikesta huolimatta Martin piti hänestä enemmän kuin tuosta tyhmyyksiä lörpöttelevästä pankin kasööristä.
"Minulla oikeastaan ei ole mitään tyhmyyksiä vastaan", hän sanoi Ruthille myöhemmin, "mutta minua harmittaa raivoon asti tuo pönäkkä, tyhmänylpeä ylimielisyys, jolla ne lausutaan, ja se aika, joka niihin kuluu. Katsos, minä olisin voinut opettaa tuolle miehelle koko uskonpuhdistuksen historian sillä aikaa, kun hän sai minulle sanotuksi, että työväenpuolue on päättänyt vaaleissa yhtyä demokraatteihin. Tiedätkös, hän nylkee sanansa aivan kuin korttikonstien tekijä paljastaa sen kortin, joka on arvattu. Jonakin päivänä minä osoitan sinulle, mitä minä tarkoitan."