"Minä olen pahoillani, että sinä et pidä hänestä", kuului Ruthin vastaus. "Hän on herra Butlerin suosikki. Herra Butler sanoo, että hän on varma ja rehellinen, nimittää häntä Pietari Kallioksi ja sanoo, että sille kalliolle voisi rakentaa minkälaisen pankin hyvänsä."
"Sitä minä en epäile — siitä vähästä, mitä minä hänestä näin, ja vielä vähemmästä, mitä häneltä kuulin; mutta minä en ajattele enää niin suuria pankeista kuin minä ennen tein. Ethän, pahastu, jos minä puhun suuni puhtaaksi, rakkaani?"
"Ei, en suinkaan; se huvittaa minua suuresti."
"Katsos siis", puheli Martin sydämellisesti, "minä en ole mitään muuta kuin barbaari, joka ottaa vastaan ensimmäisiä kokemuksia sivistyneestä elämästä. Sellaisten kokemusten täytyy, näyttää oudoilta ja ihmeellisiltä sivistyneestä ihmisestä."
"Mitäs sinä pidit minun serkuistani?" kysyi Ruth.
"Minä pidin heistä enemmän kuin noista toisista naisista. He ovat sangen suloisia ja hauskoja, eikä heissä ole ollenkaan tuota tehtyä ylimielisyyttä."
"Mutta pidithän sinä toisistakin naisista?"
Martin pudisti päätänsä.
"Tuo yhteiskunnallisiin asioihin innostunut nainen ei ollut mitään muuta kuin yhteiskunnallinen papukaija. Voinpa vannoa, että jos sinä sinkoaisit hänet tähtien keskelle, kuten Tomlinson, hänen mieleensä ei johtuisi yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta. Ja sitten tuo muotokuvamaalari, hän oli oikea kiusanhenki. Hänestä tulisi sopiva vaimo tuolle pankin kasöörille. Ja entäs tuo musiikki-ihminen! Minä en välitä, kuinka vikkelät hänen sormensa ovat, kuinka erehtymätön hänen tekniikkansa, kuinka ihmeellinen hänen esittämistapansa — tosiasia on, ettei hän tiedä musiikista yhtään mitään."
"Hän soittaa ihanasti", väitti Ruth,