"Kyllä kai, hän on epäilemättä erinomainen musiikkivoimistelija, mutta musiikin sisäinen sielu on hänelle ihan tuntematon. Minä kysyin häneltä, mitä musiikki merkitsee hänelle — sinähän tiedät, että minä aina olen utelias tietämään juuri sen seikan — eikä hän tiennyt, mitä se hänelle merkitsi, lukuunottamatta sitä, että hän jumaloi sitä, että se oli taiteista suurin ja että se merkitsi hänelle enemmän kuin elämä."
"Sinä panit heidät sittenkin puhumaan ammatista", laukaisi Ruth.
"Sen tunnustan, ja jos he epäonnistuivat puhuessaan ammatistaan, kuvittelepa minun kärsimyksiäni, jos he olisivat puhuneet jostain muusta. Katsohan, minä olen tottunut ajattelemaan, että täällä ylhäällä, jossa kaikki sivistysmahdollisuudet ovat käytettävissä…" — hän vaikeni hetkeksi ja näki taas nuoruudenkuvan itsestänsä kovareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä takissaan astuvan ovesta sisään ja hoippuvan lattian yli. "Kuten minä sanoin, minä ajattelin, että täällä ylhäällä kaikki miehet ja naiset olisivat säkenöiviä ja loistavia. Mutta nyt siitä vähästä, mitä minä olen heitä nähnyt, he ovat minusta kuin suuri tomppelien sakki, ainakin useimmat heistä, ja voinpa lyödä veikkaa, että yhdeksänkymmentä sadasta on kuolettavan ikävystyttäviä. Katsos, tuo professori Caldwell — hän on aivan toisenlainen. Jokainen tuuma hänessä on miestä, ja jokainen atomi hänessä yhtyy kokonaisuuteen."
Ruthin kasvot kirkastuivat.
"Sano minulle jotakin hänestä", hän uteli. "Ei sitä, mikä on suurta ja loistavaa — ne puolet minä hänessä tunnen — vaan sellaista, mikä sinusta- tuntuu vastenmieliseltä. Minä olen hirvittävän utelias kuulemaan."
"Ehkä minä itse joudun kiikkiin." Martin tuumi hymyillen hetkisen. "Etkö sinä tahtoisi sanoa minulle ensin? Tai, ehkä sinä et löydä hänessä mitään muuta kuin kaikkein parasta."
"Minä olen kuunnellut kaksi hänen luentosarjaansa ja tuntenut häntä kaksi vuotta; sen vuoksi minä juuri tahtoisin kuulla sinun ensimmäisen vaikutelmasi hänestä."
"Huonon vaikutelman, tarkoitat. Olkoon menneeksi, tässä sen kuulet. Hän on kaikkea sitä hyvää, mitä sinä luulet hänen olevan, arvelen — ainakin on hän hienoin ja henkevin miehen esikuva, mitä minä olen koskaan kohdannut. Mutta tuota miestä painaa salainen häpeä."
"Oh, ei, ei", hän huudahti kiireesti, "ei mikään halpamainen tai alhainen teko, sitä en tarkoita. Mutta minä tahtoisin sanoa, että hän on minusta kuin mies, joka on kurkistanut maljan pohjaan asti ja niin pelästynyt siitä, mitä siellä näki, että koettaa uskotella itselleen, ettei mitään nähnytkään. Ehkä tämä ei ole selvin tapa esittää ajatuksiani. Toisin sanoen: mies, joka on löytänyt tien salattuun temppeliin, mutta ei ole seurannut sitä, joka ehkä on nähnyt vilahduksia tuosta temppelistä ja koettaa jälkeenpäin vakuutella itselleen, että se oli vain lehtien muodostama näköhäiriö. Vielä toisella tavalla: mies, joka olisi voinut tehdä jotakin, mutta ei ole pannut tuohon tehtävään mitään arvoa ja koko ajan tuntee kuitenkin syvimmässä sydämessään haikean katumuksen, ettei sittenkin sitä tehnyt, joka salaisesti on nauranut teon tuottamalle palkkiolle ja sittenkin vielä salaisemmin kiihkeästi himoinnut tuon teon tuottamaa palkkiota ja riemua."
"Minä en ole käsittänyt häntä sillä tavalla", sanoi Ruth. "Ja toiselta puolen, minä en oikein selvään käsitä, mitä sinä tarkoitat."