"Sehän onkin vain epämääräinen tunne minussa", Martin kierteli. "Minulla ei ole mitään perusteita väitökselleni. Se on vain jonkinlainen tunne ja saattaa yhtä hyvin olla vääräkin. Sinä luonnollisesti tunnet hänet paremmin kuin minä."

Tästä illasta Ruthin luona Martin vei muassansa monta sekalaista ja ristiriitaista tunnelmaa. Pääasiaan nähden hän oli pettynyt, mutta samalla hän tunsi kiivenneensä noiden ihmisten tasalle. Toiselta puolen häntä siis rohkaisi hänen oma menestyksensä. Kohoaminen oli ollut helpompaa, kuin hän oli luullutkaan. Hän oli etevämpi kiipeämään kuin nuo muut (hän ei turhasta kainoudesta kieltänyt sitä itseltään), hän oli korkeammalla niitä, joiden joukkoon hän oli kiivennyt — lukuunottamatta luonnollisesti professori Caldwellia. Elämästä ja kirjoista hän tiesi enemmän kuin he, ja hän ihmetteli suuresti, mihin loukkoihin ja roskakasoihin he olivat haudanneet kaiken saamansa tiedon. Hän ei tiennyt, että hän itse synnyinlahjaksi oli saanut erinomaisen voimakkaan järjen, eikä sitäkään, että ne ihmiset, jotka voivat sukeltaa syvyyksiin ja keksivät luovia ajatuksia, eivät olleet tavattavissa morselaisten vierashuoneista, eikä hän tiennyt sitäkään, että sellaiset ihmiset olivat yksinäisiä kotkia, jotka kaukana toisistaan liitelivät avaruuksissa huimaavissa korkeuksissa tämän maailman hyörinän ja laumaihmisten yläpuolella.

IV LUKU

Mutta onni näytti unohtaneen Martinin osoitteen, eivätkä sen sanansaattajat enää pysähtyneet hänen ovellensa. Kaksikymmentäviisi päivää hän teki työtä herkeämättä pyhät ja arjet valmistellen esseetänsä "Auringon häpeäpilkut" — pitkää tutkielmaa, joka sisälsi kolmekymmentätuhatta sanaa. Se oli varovainen hyökkäys Maeterlinckin koulukunnan kimppuun — hyökkäys positiivisen tieteen linnoituksesta ihmeuneksijain kimppuun, mutta hyökkäys, joka sittenkin sisälsi paljon hyväksyttyihin totuuksiin sovellutettua kauneutta ja ihmeellistä. Vähän myöhemmin hän täydensi hyökkäystänsä tutkielmilla "Ihme-Uneksijat" ja "Oman minän mittapuu". Ja sitten hän alkoi näiden tutkielmiensa — lyhempien ja pitempien — puolesta maksaa matkarahoja aikakauskirjasta toiseen.

Tuon kahdenkymmenenviiden päivän kuluessa, jolloin hän valmisteli "Auringon häpeäpilkkujansa", hän myi tilapäistuotteitaan kaikkiaan kuudella dollarilla ja viidelläkymmenellä sentillä. Sanaleikki oli tuottanut viisikymmentä senttiä, ja toinen, jonka hän myi hyvin arvossapidetylle joka viikko ilmestyvälle pilalehdelle, oli hankkinut dollarin. Hänen kaksi leikillistä runoansa oli tuottanut toinen kaksi ja toinen kokonaista kolme dollaria. Tulos oli, että kun hän oli käyttänyt kaiken liiketuttaviensa luoton — vaikka sekatavarakauppiaan luotto olikin kohonnut viiteen dollariin — hänen pyöränsä ja parhaat vaatteensa matkustivat takaisin panttilainastoon. Kirjoituskoneen vuokraajat kiristivät taas vuokraa viitaten siihen sopimukseen, että vuokra aina pitäisi maksaa etukäteen.

Rohkaistuneena pienistä onnistumisistaan Martin tarttui rivakasti kiinni tilapäistyöhönsä. Ehkäpä ne sittenkin voisivat taata hänelle toimeentulon. Hänen pöytänsä alle oli kokoontunut kaksikymmentä pientä juttua, jotka sanomalehtien lyhyitten juttujen yhtiö oli palauttanut. Hän luki ne moneen kertaan ja luuli pääsevänsä selville, miten sanomalehtien pikku juttuja ei pidä rakentaa, ja niin hän luuli voivansa keksiä niille varman kaavan. Hän huomasi, ettei sanomalehtijuttu saanut olla surullinen, ei saanut loppua onnettomasti, siinä ei saanut käyttää kaunista kieltä, ei teräviä ajatuksia eikä yleviä tunteita. Hentomielisyyttä siinä kyllä piti olla — paljon puhdasta ja makeata hentomielisyyttä — samaa laatua, joka hänen vihreässä nuoruudessaan oli saanut osaksensa hänen ihastuneet taputuksensa "neekerin taivaassa", kuten "Jumalan, isänmaan ja tsaarin puolesta" ja "Vaikka olen köyhä, olen toki rehellinen".

Saatuaan selville nämä periaatteet Martin laati itselleen kaavan noita pikku tehtäviä varten. Kaavassa oli kolme osaa: 1. rakastava pari täytyy saattaa epäsopuun ja erottaa; 2. jonkun ihmeen tai sankarityön kautta he taas yhdistyvät; 3. hääkellot. Kolmas osa oli peruslaadultaan kokonaan muuttumaton, mutta ensimmäisessä ja toisessa osassa sai ilmetä suurempaa vapautta aikaan ja tapauksiin nähden. Tuo rakastava pari piti joka tapauksessa erottaa mitä erilaisimmista syistä: väärinymmärryksestä, kohtalon oikusta, mustasukkaisten kilpailijain ja suuttuneitten vanhempain, viekkaitten holhoojain ja kadehtivain sukulaisten vuoksi ja niin edespäin ihan loppumattomiin. Heidät piti taas sovittaa ja johtaa yhteen siten, että rakastaja teki suuria urotöitä tai rakastava nainen osoitti suunnatonta hyvyyttä ja jaloutta, tai muuttui toisen rakastavaisen sydän, viekas holhooja pakotettiin tunnustamaan, tai ilmaisivat kadehtivat sukulaiset ja mustasukkainen kilpailija kelvottomuutensa, tai saatiin ilmi odottamaton salaisuus, tai valloitettiin tytön sydän väkirynnäköllä siten, että rakastaja pantiin osoittamaan suunnatonta jaloutta ja uhrautuvaisuutta ja niin edelleen, loputtomiin. Erittäin hienoa ja viehättävää oli antaa tytön tehdä tuo sovintoehdotus, ja Martin keksi lakkaamatta yhä uusia ja näppäriä sivuseikkoja. Mutta hääkellot lopussa olivat niin rajoitetut, ettei niiden suhteen saanut keksiä mitään vaihteluja; vaikkapa taivas palaisi ja tähdet putoaisivat, hääkellot sittenkin soivat aina samalla tavalla. Mitä kertomuksen laajuuteen tuli, määräsi kaava vähintäänkin tuhatkaksisataa sanaa ja enintään tuhatviisisataa.

Ennen kuin Martin aloitti näitä pikku kertomuksiansa, hän teki puolisen tusinaa suunnitelmia, joilta hän aina kysyi neuvoa antaessaan kyhäyksillensä lopullista muotoa. Nämä suunnitelmat olivat kuin matemaatikon nerokkaat kaavat, joita saattoi lukea alhaalta ylös ja ylhäältä alas, oikealle ja vasemmalle, ja kun varmasti otti lukuun viivat ja tusinan verran sarakkeita, saattoi ihan ajattelematta ja järkeään vaivaamatta tehdä varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä. Näitä kaavoja käyttäen saattoi Martin puolessa tunnissa tehdä tusinan suunnitelmia, jotka hän pani odottamaan ja täytteli tarpeen vaatiessa. Hän huomasi, että hän helposti saattoi valmistaa niistä aina yhden joka päivä vakavan työn jälkeen ennen maata menoa. Kuten hän myöhemmin Ruthille tunnusti, hän saattoi tehdä sitä vaikka unissa. Todellinen työ oli suunnitelman laatimisessa, muu kaikki kävi koneellisesti.

Hän ei vähintäkään epäillyt tämän suunnitelmansa vaikutusta, ja kun hän nyt kerran oli saanut selville toimituksien ajatussuunnan, hän lupasi varmasti itselleen, että ne kaksi juttua, jotka hän ensiksi lähetti, tuottaisivat hänelle maksuosoituksia. Ja maksuosoituksia ne toivat, neljä dollaria kappale, kahdentoista päivän kuluttua.

Sillä aikaa hän teki uusia ja hämmästyttäviä havaintoja aikakauskirjoihin nähden. Vaikka Transcontinental oli julkaissut "Kellojen soiton", ei maksuosoitusta ollut kuulunut. Martin tarvitsi sitä, ja hän kirjoitti siitä. Tuli vain kiertelevä vastaus ja pyyntö, että he saisivat julkaistakseen lisää hänen kynänsä tuotteita. Hän oli käynyt nälkäisenä kaksi päivää odotellen tuota vastausta, ja sen saavuttua hän vei pyöränsä panttiin. Hän kirjoitti säännöllisesti kaksi kertaa viikossa Transcontinentalille noista viidestä dollarista, mutta vastauksia tuli hyvin harvoin. Hän ei tiennyt, että Transcontinental oli viettänyt vuosia kituvaa elämää, että se oli neljännen tai kymmenennen luokan lehti, jolla ei ollut pohjaa eikä perustaa, ei arvoa eikä juuri levikkiäkään ja jonka ilmoitukset olivat melkein armeliaisuuden osoituksia. Hän ei tiennyt sitäkään, että tuo samainen Transcontinental oli toimittajansa ja ammatillisten ilmoitusten kerääjiensä ainoa elinkeino, josta he voivat toimeentulonsa kiskoa vain siten, että jättivät vuokransa ja laskunsa maksamatta, jos suinkin saattoivat livistää niitä pakoon. Eikä hän myöskään voinut arvata, että tuo hänelle tuleva viisidollarinen oli mennyt erään ilmoitusten kerääjän talon maalaamiseen Alamedassa tai oikeastaan maaliin, sillä mies itse teki työn iltapäivisin, koska hänellä ei ollut varaa palkata ammattiyhdistyksen jäseniä ja koska se ensimmäinen maankiertäjä, jonka hän oli toimeen ottanut, oli saanut häneltä heti sellaisen potkun, että oli täytynyt mennä sairashuoneeseen parantelemaan katkennutta solisluuta.