Tähän aikaan hänessä syntyi kiihkeä halu tehdä kaikki niin täydellisesti kuin suinkin, ja sen vuoksi kirjoitettiin korjaillen uudestaan "Katusulku", "Elämän viini", "Ilo", "Merilauluja" ja muita aikaisempia kyhäelmiä. Kuten ennen, tuntui hänestä taas yhdeksäntoista tunnin työpäivä liian lyhyeltä. Hän kirjoitti tavattomasti ja luki vieläkin enemmän unohtaen raataessaan kokonaan sen tuskan, minkä tupakan hylkääminen hänelle oli tuottanut. Lääkkeen, jonka Ruth oli hankkinut hänelle tuota pahaa tottumusta vastaan, hän pani hyllyn kaukaisimpaan nurkkaan. Erittäinkin nälän kouristellessa häntä kidutti virkistysaineen puute, eikä väliä, kuinka usein hän voitti tuon himon, se asui hänessä kuitenkin yhtä voimakkaana kuin milloinkaan ennen. Hän piti kieltäymystään suurimpana voittona, mihin hän koskaan oli kyennyt. Ruthin ajatus siitä oli, että Martin vain teki oikein eikä muuta. Hän osti taskurahoillaan hänelle tupakan vastustajain merkin ja muutamien päivien kuluttua unohti koko asian.

Martinin konemaisesti tehdyillä jutuilla, vaikka hän vihasi ja inhosi niitä, oli menestystä. Niiden avulla hän saattoi lunastaa kaikki panttauksensa, maksoi melkein kaikki velkansa ja osti uudet kumit polkupyöräänsä. Nuo pikku jutut toivat joka tapauksessa pataan keittämistä ja antoivat hänelle tilaisuutta arvokkaaseen työhön, johon häntä yhä edelleenkin innostivat nuo White Mouselta saamansa neljäkymmentä dollaria. Siinä oli hänen toivonsa ankkuri, ja hän luotti varmasti siihen, että todella ensiluokkaiset aikakauskirjat maksavat tuntemattomallekin kirjailijalle saman palkkion, ellei paremminkin. Mutta kysymys oli siitä, miten päästä ensiluokkaisten aikakauskirjojen palstoille. Hänen parhaat kertomuksensa, esseensä ja runonsa kiersivät kerjäten näiden toimistoissa, ja kuitenkin hän luki joka kuukausi tusinoittain kömpelöitä, proosallisia ja epätaiteellisia juttuja niiden palstoilta. "Jospa edes yksi ainoa toimittaja", hän ajatteli joskus, "laskeutuisi alas mahtavuutensa korkeuksista ja kirjoittaisi minulle yhden ainoan rohkaisevan rivin! Ei väliä, vaikka minun tuotantoni hänen mielestään on tavatonta, ei väliä silläkään, että se on kelvotonta, varovalle järjelle käsittämätöntä, niissä kuitenkin, toden totta, täytyy olla edes joku säkene — joku ehkä liioiteltu — mutta kuitenkin säkene, joka heitäkin voi lämmittää." Ja sen jälkeen hän taas lähetti jonkun käsikirjoituksistansa, vaikkapa "Seikkailun" uudestaan maailmalle ja luki taas hylkäyslipun melkein henkeään pidätellen, turhaan etsien, eikö näkisi äänettömissä toimittajissa elonmerkkejä.

Kun Kalifornian suloinen kevät saapui, tuli hänen suurten tulojensa aikakaudesta loppu. Useita viikkoja oli häntä kiusannut juttuja välittävän sanomalehtiyhtiön outo äänettömyys hänen pikku juttuihinsa nähden. Silloin eräänä päivänä tuli yhdellä kertaa takaisin kymmenen hänen konemaisesti laatimaansa pikku juttua. Niitä seurasi oikein kirje, jossa selitettiin, että toimisto oli aivan ylenmäärin täynnä tuollaisia juttuja ja että kuluisi useita kuukausia, ennen kuin niitä mahdollisesti tarvittaisiin lisää. Martin oli aivan horjumatta luottanut noiden juttujen voimaan. Tähän asti oli tuo yhtiö maksanut hänelle viisi dollaria jokaisesta ja hyväksynyt jokikisen hänen lähettämänsä. Niinpä hän oli pitänyt noita jo oikeastaan myytyinä ja elänyt aivan kuin hänellä olisi ollut viisikymmentä dollaria pankissa. Siksi hänelle alkoi oikea nälkäkoulu, jonka aikana hän koetti myydä aikaisimpia teoksiansa julkaisuille, jotka eivät mitään maksaneet, ja myöhempiä aikakauskirjoille, jotka eivät niitä ostaneet. Tämän tähden täytyi kulkea taas edestakaisin sitä tietä, joka johti Oaklandin panttilainastoon. Muutamat sanaleikit ja pienet leikilliset runot, jotka hän möi eräälle New Yorkin viikkolehdelle, tekivät hänelle olemassaolon mahdolliseksi. Juuri tähän aikaan hän kirjoitti kyselykirjeitä useille suurille kuukausi- ja neljännesvuosijulkaisuille ja sai vastauksista tietää, että he sangen harvoin hyväksyivät lähetettyjä kirjoituksia, vaan että melkein kaikki heidän artikkelinsa saatiin siten, että ne tilattiin ammattimiehiltä, jotka olivat saavuttaneet kuuluisuuden kukin alallansa.

V LUKU

Se oli Martinille kova kesä. Käsikirjoitusten lukijat ja toimittajat olivat kesälomilla, ja julkaisut, jotka tavallisesti palauttivat käsikirjoitukset kolmessa viikossa, tarvitsivat siihen nyt kolme kuukautta ja enemmänkin. Ainoa lohdutus, mikä hänellä siitä oli, oli se että postimerkit säästyivät. Vain ryöstötoimistot näyttivät olevan ahkerassa toimessa, ja niille Martin menetti monet aikaisemmista tuotteistaan, sellaiset kuin "Helmenpyytäjät", "Merenkulku elinkeinona", "Merikilpikonnien pyydystäminen" ja "Luoteisväylä". Kaikista näistä käsikirjoituksista hän ei saanut penniäkään. Oli kyllä totta, että hän kuusikuukautisen kirjeenvaihdon jälkeen sovittelun kautta sai partaveitsen "Merikilpikonnien pyydystämisestä" ja että Acropolis-lehti lupasi hänelle viisi dollaria käteistä ja viiden vuoden ajaksi ilmaisen lehden "Luoteisväylästä" rehellisesti täyttäen sopimuksen loppuosan.

Sonetilla Stevensonista hänen oli onnistunut riistää kaksi dollaria eräältä bostonilaiselta toimittajalta, joka julkaisi kuukauslehteä Matthew Arnoldin maulla ja pennittömällä kukkarolla. "Peri ja helmi", sukkela, kaksisataa säettä sisältävä pilaruno, joka juuri kuumana oli taottu hänen aivoistaan, voitti erään San Franciscossa ilmestyvän, suurten rautateitten etuja palvelevan aikakauslehden toimittajan sydämen. Kun toimittaja kirjoitti tarjoten palkkioksi vapaata rautatielippua, kirjoitti Martin vastaan kysyen, voisiko tuon lipun siirtää toiselle. Sitä ei voinut, ja kun hän siten oli pelastunut lipun kaupitsemiselta, hän pyysi palauttamaan runonsa. Takaisin se tuli toimittajan pahoittelun seuraamana, ja Martin lähetti sen uudestaan San Franciscoon, tällä kertaa The Hornetille, arvossa pidetylle kuukauslehdelle, jonka oli kohottanut suureen maineeseen sen ensimmäinen toimittaja ja perustaja, maankuulu sanomalehtimies. Mutta The Hornetin aurinko oli alkanut peittyä sumuun jo paljoa ennenkuin Martin oli syntynytkään. Sen toimittaja lupasi Martinille viisitoista dollaria tuosta runosta, mutta kun se oli julkaistu, näytti koko lupaus unohtuneen. Kun useita hänen kirjeitänsä oli jätetty vastaamatta, Martin kirjoitti viimein oikein kiukkuisen kirjeen, ja se toi vastauksen. Sen oli kirjoittanut uusi toimittaja, joka kylmästi ilmoitti Martinille, ettei hän voi olla vastuunalainen edeltäjänsä erehdyksistä ja ettei hän omasta puolestaan ajatellut kovinkaan suuria tuosta "Peristä ja helmestä" ["Peri and the Pearl">[.

Mutta The Globe, muuan chicagolainen aikakauslehti kohteli Martinia kaikkein hävyttömimmin. Hän oli kieltäytynyt tarjoamasta "Merilaulujansa" julkaistavaksi, ennen kuin nälkä hänet siihen pakotti. Saatuaan matkapassit tusinalta aikakauslehdeltä pysähtyi se lopulta The Globen toimistoon. Kokoelmassa oli kolmekymmentä runoa, ja hänen tuli saada dollari kustakin. Ensimmäisenä kuukautena julkaistiin neljä, ja hän sai heti neljän dollarin maksuosoituksen, mutta kun hän luki niitä, hän kauhistui nähdessään, miten pahoin niitä oli pidelty. Jossakin tapauksessa nimi oli muutettu, "Loppu" esimerkiksi oli muutettu "Lopettamiseksi" ja "Uloimpien riuttojen laulu" "Koralliriuttojen lauluksi". Kerran oli annettu aivan toinen nimi — ihan väärä nimi — hänen lapselleen. Hänen "Revontuliensa" sijalle toimittaja oli painattanut "Linnunradan". Mutta vielä kauheampaa oli nähdä, miten itse runot oli turmeltu. Martin valitti ja hikoili, ja upotti sormensa tukkaansa. Lauseita, säkeitä ja kokonaisia säkeistöjä oli pyyhitty pois tai käännelty mielin määrin, niin että ne olivat muuttuneet aivan käsittämättömiksi. Joskus säkeitä ja säkeistöjä oli "tehty" hänen säkeittensä sijalle. Hän ei voinut otaksua, että täysjärkinen toimittaja olisi tähän syyllinen, vaan hänen uudistuva päätelmänsä oli, että tämä oli juoksupojan tai latojan tihutyötä. Martin kirjoitti viivyttelemättä ja pyysi toimittajaa lakkauttamaan julkaisun ja palauttamaan runot hänelle. Hän kirjoitti uudestaan ja uudestaan rukoillen, vaatien ja uhaten, mutta hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta. Kuukausi kuukauden jälkeen tuo pahoinpitely jatkui, kunnes kaikki kolmekymmentä olivat ilmestyneet, ja kuukausittain hän sai maksuosoituksen niistä, jotka olivat ilmestyneet edellisissä numeroissa.

Huolimatta näistä lukuisista epäonnistumisista piti häntä yllä muisto niistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka hän oli saanut White Mouselta, vaikkakin hänen täytyi antautua yhä enemmän ja enemmän tilapäistyöhön. Hän keksi oikean leipäpuun maataloudellisissa viikkolehdissä ja ammattijulkaisuissa, mutta uskonnolliset viikkolehdet antoivat hänen helposti ymmärtää, ettei hänen nälkäännääntymisestään olisi mitään vahinkoa. Veden ollessa näin matalimmillaan, kun hänen musta pukunsa oli pantissa, hän teki oikein julkisen hyökkäyksen — ainakin hänestä tuntui siltä — ottamalla osaa kilpailuun, jonka järjesti Maaseudun Tasavaltalais-Puolueen Vaalikomitea. Kilpailussa oli kolme haaraa, ja hän vastasi niihin kaikkiin nauraen katkerasti itselleen, että hän oli pakotettu niin arvottomaan taisteluun elämänsä puolesta. Hänen runonsa sai ensimmäisen palkinnon, kymmenen dollaria, hänen vaalilaulunsa toisen palkinnon viisi dollaria ja hänen artikkelinsa "Tasavaltalaisen Puolueen periaatteista" ensimmäisen palkinnon kaksikymmentä dollaria, joka oli hänelle sangen mairittelevaa, kunnes hän alkoi koota noita palkintojansa. Jotakin hullua oli sattunut tuossa Maaseudun Vaalikomiteassa, sillä vaikka siinä oli jäsenenä eräs rikas pankkimies ja senaattori, noita rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Kun tämä asia oli vielä kuumimmillaan, hän tunsi ymmärtävänsä myöskin Demokraattisen Puolueen periaatteita ja voitti ensimmäisen palkinnon samanlaisessa kilpailussa. Ja vielä kaiken lisäksi hän sai tämän kaksikymmentä dollaria. Mutta ensimmäisestä yrityksestä voittamiansa neljääkymmentä dollaria hän ei ikinä saanut.

Keksiessään keinoja, miten helpoimmin voisi käydä Ruthia tervehtimässä, hän päätti, että pitkä kävelymatka Pohjois-Oaklandista Ruthin kotiin ja päinvastoin veisi liian paljon aikaa ja hän vei mustan pukunsa panttiin vapauttaakseen pyöränsä. Tämä oli käytännöllinen keino, sillä se säästi monta tuntia työhön ja antoi muuten tilaisuuden seurustella Ruthin kanssa. Pari polvihousuja ja vanha ihotakki muodosti sangen soveliaan puvun, jolla saattoi iltaisin tehdä Ruthin kanssa yhteisiä pyörämatkoja. Sitä paitsi hänellä ei nyt ollutkaan juuri tilaisuutta tavata lemmittyänsä Morsen talossa, sillä rouva Morse jatkoi tarmokkaasti seurallisia harrastuksiaan. Ne verrattomat olennot, joita hän siellä tapasi ja joihin hän vain vähän aikaisemmin oli katsonut ylöspäin, ikävystyttivät häntä nyt aivan pelottavasti. He eivät enää olleet hänen mielestään niin korkealla. Kova työ, kärsimykset ja lakkaamattomat pettymykset olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja kärtyisäksi, ja tuollaisten ihmisten lörpöttely teki hänet hulluksi. Hän ei suinkaan ollut liian itserakas. Hän punnitsi heidän ajatustensa ahtautta sillä mitalla, jonka hän oli saanut suurten ajattelijain teoksista. Ruthin kotona hän ei koskaan tavannut laajakatseisia ihmisiä — lukuunottamatta professori Caldwellia, ja häntä hän oli tavannut vain yhden ainoan kerran. Kaikki nuo muut olivat pelkkiä tomppeleita, pintapuolisia, suurellisia ja tietämättömiä. Heidän tietämättömyytensä häntä hämmästytti kaikista eniten. Mikä ihme heitä vaivasi? Mihin he olivat hävittäneet kaiken kasvatuksensa? He olivat käyttäneet samoja kirjoja kuin hänkin. Kuinka oli ollut mahdollista, etteivät he olleet saaneet niistä kerrassaan mitään?

Hän tiesi, että oli olemassa ylevää henkevyyttä ja syvällisiä, todellisia ajattelijoita. Hänellä oli todistuksia kirjoista — kirjoista, jotka olivat kasvattaneet häntä ja kohottaneet hänet morselaisen ahdashenkisyyden yläpuolelle. Hän tiesi, että maailmassa oli korkeampaa henkevyyttä kuin mitä oli tavattavissa tässä morselaisten seurapiirissä. Hän luki novelleja Englannin seuraelämästä, ja niissä hän näki välähdykseltä miehiä ja naisia, jotka puhuivat politiikkaa ja filosofiaa. Ja hän oli lukenut suurten kaupunkien salongeista, yksinpä Yhdysvalloissakin, joihin taide ja nero kokoontuivat. Hulluudessaan hän menneisyydessä oli luullut, että kaikki hyvinhoidetut ihmiset työväen luokan yläpuolella olivat syntymälahjaksi saaneet henkevyyden voiman ja kauneuden tajun. Sivistys ja kovetetut kaulukset olivat hänestä kuuluneet erottamattomasti yhteen, ja hän tunsi pettyneensä luulossaan, että korkea koulukasvatus ja mestarillisuus olivat yksi ja sama asia.