"Minä luulen, että minun filosofinen sanontatapani sinua oudostuttaa", oli kaikki, mitä Martin saattoi sanoa.
Hän oli juuri lukenut kypsyneimpiä ajatuksiansa, joille hän oli antanut muodon, ja hänen sielunsa leimusi vielä, siksi Ruthin arvostelu teki hänet mykäksi.
"Älä välitä siitä, kuinka huonosti se nyt lieneekin kirjoitettu", hän vihdoin jatkoi, "mutta etkö sinä näe siinä mitään — sen perusajatuksessa, tarkoitan?"
Ruth pudisti päätänsä.
"En; se eroaa niin kokonaan kaikesta siitä, mitä minä olen lukenut. Minä olen lukenut Maeterlinckiä ja ymmärtänyt häntä — —"
"Hänen mystillisyyttään — ymmärrätkö sinä sitä?" kuohahti Martin.
"Kyllä; mutta tuota sinun, joka on olevinaan hyökkäys sitä vastaan, minä en ymmärrä. Tietysti, jos omaperäisyys otetaan — —"
Martin keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä, jota ei seurannut puhe. Hänelle selvisi äkkiä, että Ruth puhui ja oli jo puhunut hetken aikaa.
"Itse asiassa sittenkin, kirjaileminen on ollut sinulle leikkiä", hän kuului sanovan. "Totisesti, sinä olet leikitellyt sillä jo kyllin kauan. On aika ottaa elämä vakavasti — meidän elämämme, Martin. Tähän asti sinä olet elänyt vain itsellesi."
"Sinä siis tahdot, että minun on ryhdyttävä sinun määräämääsi työhön."