"Niin. Isä on tarjonnut — —"
"Minä ymmärrän sen", keskeytti Martin, "mutta se mitä minä tahtoisin tietää, on: oletko sinä kadottanut uskosi minuun vai etkö?"
Ruth puristi äänettömänä hänen kättänsä silmissään kostea kiilto.
"Sinun kirjoituksiisi, rakas", hän myönsi puoleksi kuiskaten.
"Sinä olet lukenut paljon minun tuotantoani", sanoi Martin melkein karkeasti. "Mitä sinä arvelet siitä? Onko se ihan toivotonta? Miltä se tuntuu verratessa muiden kirjailijain tuotantoon?"
"Mutta he myyvät tuotantonsa, ja sinä … et voi."
"Se ei ole vastaus minun kysymykseeni. Luuletko sinä, että kirjaileminen ei ole ollenkaan minun kutsumukseni?"
"Silloin minun on vastattava." Ruth terästi itseänsä tehdäksensä sen. "Minä en luule, että sinut on luotu kirjailijaksi. Suo minulle anteeksi, rakas. Sinä pakotat minua sanomaan sen; ja sinä tiedät, että minä tunnen kirjallisuutta paremmin kuin sinä."
"Kyllä, olethan sinä filosofian kandidaatti", myönsi Martin miettivästi, "ja sinun tulisi tuntea."
"Mutta minulla on enemmänkin sanottavaa", hän lisäsi hetkisen äänettömyyden jälkeen, joka oli kiusallinen heille molemmille. "Minä tiedän, mitä minussa on. Yksikään ei tiedä sitä niin hyvin kuin minä. Minä tiedän, että minä kerran onnistun. Minua ei saada nutistetuksi. Minä tiedän, mitä minun tulee sanoa runossa ja romaanissa ja esseessä. Minä en kuitenkaan pyydä sinua uskomaan siihen. Minä en pyydä sinua uskomaan minuun tai minun kirjoituksiini. Mitä minä pyydän sinulta on, että sinä rakastaisit minua ja uskoisit rakkauteeni.