"Vuosi sitten minä pyysin sinulta aikaa kaksi vuotta. Yksi niistä vuosista on nyt kulunut. Ja minä uskon sieluni ja kunniani kautta, että ennen kuin tämä vuosi on loppuun kulunut, minä tulen onnistumaan. Sinä muistat kai sanoneesi kauan aikaa sitten, että kirjailijaksikin tulee palvella jonkinlainen oppiaika. Katsos, minä olen palvellut sen. Minä olen opiskellut, tutkinut ja siivilöinyt. Kun minä olen tiennyt, että sinä odotat minua, minä en ole koskaan laiskotellut. Tiedätkö, että minä olen unohtanut, mitä on mennä rauhallisesti levolle? Muutamia miljoonia vuosia sitten minä tiesin, mitä on nukkua kylliksensä ja herätä luonnollisella tavalla unesta. Minut on nyt aina herättänyt kellonpärinä. Kun minä menen nukkumaan myöhään tai varhain, asetan minä kellon soimaan määrättyjen tuntien kuluttua; se ja lampun sammuttaminen ovat minun viimeiset tietoiset toimeni.
"Kun minua alkaa nukuttaa, minä vaihdan raskaan kirjan keveämpään. Ja jos minä torkahdan sen ääreen, minä hakkaan päätäni nyrkeillä pysyäkseni valveilla. Jostakin luin kerran miehestä, jota nukkuminen peloitti. Kipling sen jutun juuri kertookin. Mies asetti kannuksen niin, että kun tajuttomuuden tila tuli, painui hänen alaston ruumiinsa rautaisen kannuksen hampaisiin. Minä olen tehnyt jotenkin samoin. Minä katson kelloon ja päätän: ei ennen puolta yötä, kello yhtä, kahta tai kolmea kannusta siirretä pois. Ja niin se pitää minua valveilla tuohon määrättyyn hetkeen asti. Tuo kannus on ollut minun vuodetoverini kuukausimääriä. Nyt minä olen päässyt siihen, että viiden ja puolen tunnin uni on liian suuri ajan hukka. Minä nukun nyt neljä tuntia. Minä olen ollut nääntyä unen tarpeeseen. On aikoja, jolloin minä olen ollut päästäni pyörällä unen tarpeesta — aikoja, jolloin kuolema lepoineen ja rauhoineen suorastaan viettelee minua; aikoja, jolloin aivoissani lakkaamatta kummittelevat Longfellowin säkeet:
"'On meri tyyni ja syvä; sen povessa kaikilla lepo on hyvä. Vain askel ja rauhan sait, polskis ja poreita pinnalle hait.'
"Tietysti tämä on ainoastaan hulluutta. Se johtuu vain hermostumisesta ja ylenmääräisestä rasituksesta. Mutta kysymys on: miksi minä olen antautunut tähän? Sinun tähtesi. Lyhentääkseni oppivuosiani. Pakottaakseni menestyksen kiirehtimään. Ja minun oppivuoteni ovat nyt palvellut. Minä tunnen mahdollisuuteni. Minä vannon, että minä kuukaudessa opin enemmän kuin tavallinen ylioppilas koko vuodessa. Minä tiedän sen, sen vakuutan sinulle. Ellei minulla olisi niin tuskaista tarvetta saada sinua ymmärtämään, en minä puhuisi tästä sinulle. Se ei ole kerskailua. Minä arvostelen tietojani kirjojeni perustalla. Sinun veljesi ovat nyt jo tietämättömiä raakalaisia siihen tietoon verraten, minkä minä olen hankkinut kirjoista pitkinä unettomina öinä. Kauan sitten minä halusin tulla kuuluisaksi. Minä välitän nyt maineesta sangen vähän. Minä tahdon saada sinut. Minä isoan sinua enemmän kuin ruokaa, vaatteita tai tunnustusta. Minä unelmoin saada painaa pääni sinun rinnoillesi ja nukkua vuosisadan tai enemmän, ja se unelma muuttuu todeksi, ennen kuin vuosi on kulunut."
Hänen voimansa virtasi häneen aalto aaltoa ajaen; ja hetkenä, jolloin hänen tahtonsa voimakkaimmin vastusti häntä, Ruth tunsi suurinta vetovoimaa häneen. Se voima, joka aina oli vuotanut Martinista Ruthiin, kuohui nyt hänen intohimoisessa äänessään, säkenöivissä silmissään ja siinä elämän väkevyydessä ja hengen aateluudessa, joka hyrskyi hänen sielussaan. Ja sinä hetkenä, ja vain yhden ainoan silmänräpäyksen, Ruth näki verhon aukeavan sielunsa silmiltä — aukeama, jonka läpi hän näki vilahduksen todellisesta Martin Edenistä, loistavasta ja voittamattomasta; ja kuten eläinten kesyttäjillä on epäilyksen hetkensä, niin hänkin tunsi sinä hetkenä epäilevänsä omaa voimaansa voida kesyttää tämän miehen henkinen viileys.
"Vielä toinen asia", jatkoi Martin. "Sinä rakastat minua. Mutta miksi sinä minua rakastat? Juuri se ihmeellinen minussa, joka pakottaa minua kirjoittamaan, herättää sinun rakkauttasi. Sinä rakastat minua, koska minä olen jotenkin toisenlainen kuin ne miehet, jotka sinä olet tuntenut ja joita olisit voinut oppia rakastamaan. Minua ei oltu luotu konttoripulpettia, laskusarakkeita, liike-elämän touhuja eikä lain saivartelua varten. Pane minut tekemään sellaista — tee minut noiden toisten miesten kaltaiseksi, nyhjäämään samaa työtä, hengittämään heidän kanssaan samaa ilmaa, paljasta minulle elämässä vain ne näköalat, jotka heille ovat paljastuneet, ja sinä olet turmellut erotuksen, turmellut minut, turmellut rakkautesi kohteen. Haluni kirjoittaa on elinvoimaisin osa minussa. Jos minä olisin ollut pelkkää raaka-ainetta, ei minulla olisi ollut halua kirjoittaa, etkä sinä olisi halunnut minua mieheksesi."
"Mutta sinä unohdat", keskeytti Ruth, sillä hänen nopea ajatuksensa keksi sopivan vertauskohdan. "On ollut yltiöpäisiä keksijöitä, jotka ovat antaneet perheensä nääntyä nälkään koettaessaan keksiä sellaista ihmettä kuin ikiliikkuja. Epäilemättä heidän vaimonsa rakastivat heitä ja kärsivät heidän kanssaan ja heidän puolestansa, ei vain tuon hullun ikiliikkujakuvitelman vuoksi, vaan siitä huolimattakin."
"Totta", kuului vastaus. "Mutta on ollut keksijöitä, jotka eivät ole olleet yltiöpäitä ja jotka ovat nähneet nälkää koettaessansa keksiä käytännöllisiä esineitä; ja joskus he pääsivät perille, he onnistuivat. Tietysti minä en etsi mitään mahdottomuuksia — —"
"Sinä käytät siitä sanaa 'tehdä mahdoton mahdolliseksi'", keskeytti
Ruth.
"Minä käytin kuvakieltä. Minä ponnistan vain voidakseni tehdä, mitä ihmiset ovat tehneet ennenkin — kirjoittaa ja saada toimeentuloni kirjoittamisella."