Ruthin äänettömyys kannusti häntä edelleen.
"Sinusta siis minun päämääräni on yhtä mahdoton kuin ikiliikkuja?" hän kysyi.
Hän luki hänen vastauksensa hänen kädenpuristuksestaan — surkutteleva äidin käsi hyväilemässä haavoitettua lasta. Ja Ruthille hän olikin haavoittunut lapsi, soaistu mies, joka koetti tehdä mahdottoman mahdolliseksi.
Ennen kuin he lopettivat keskustelunsa, varoitti Ruth Martinia asettumasta hänen isäänsä ja äitiänsä vastaan.
"Mutta rakastathan sinä minua?" kysyi Martin.
"Rakastan, rakastan!" huudahti Ruth.
"Ja minä rakastan sinua enkä heitä, eivätkä he mitenkään voi vahingoittaa minua." Voitonriemu helähti hänen äänessään. "Sillä minä luotan sinun rakkauteesi enkä pelkää heidän vihaansa. Kaikki maailmassa voi kadota, vain rakkaus ei. Rakkaus ei voi hairahtua, ellei se ole heikko ja kesken syntynyt, joka horjuu ja lankeaa tiellä."
VII LUKU
Martin oli sattumoin tavannut sisarensa Gertruden eräässä kulmassa Broadwayllä — kulmassa, joka oli sangen vaikea ainaisen tungoksen vuoksi. Odottaessaan nurkassa raitiovaunua Gertrude oli keksinyt hänet ensin, huomannut hänen terävät, nälkäiset kasvonpiirteensä ja epätoivoisen, onnettoman ilmeen silmissä. Totta olikin, hän oli epätoivoinen ja onneton. Hän oli juuri tullut hyödyttömästä keskustelusta panttilainaajan kanssa, jolta oli koettanut kiristää lisää lainaa polkupyöräänsä vastaan. Sumuiset, sateiset päivät olivat saaneet Martinin panttaamaan pyöränsä joku aika sitten samalla, kun hän otti mustan pukunsa vapaaksi.
"Onhan teillä se musta puku", sanoi lainaaja, joka tunsi hyvin kaikki hänen panttikappaleensa. "Teidän ei tarvitse sanoa, että olette mennyt ja pantannut sen tuolle Jew-roistolle. Sillä jos te olette — —"