Martin katsahti häneen ja huomasi hänen tilansa, hänen vaivalloisesta esiintymisestään, epäterveellisestä lihavuudesta, riippuvista olkapäistä, väsyneistä kasvoista turvottuneine piirteineen ja raskaasta jalan noususta, jossa ei ollut notkeutta — oikea irvikuva vapaan ja onnellisen ihmisen astunnasta.
"Sinun on parasta odottaa tässä", sanoi Martin, sillä sisar oli alkanut jo puuskuttaa yhden kadunvälin käveltyään, "ja ajaa seuraavalla vaunulla."
"Herra nähköön — enkös minä olekin jo aivan väsynyt!" puuskutti sisar. "Mutta kyllä minä kuitenkin olen yhtä kykenevä kävelemään kuin sinäkin noissa kengissä. Pohjathan ovat niin ohuet, että ne ovat hajalla, ennen kuin olet ehtinyt Pohjois-Oaklandiin."
"Minulla on parempi pari kotona."
"Tule meille huomenna päivälliselle", kutsui sisar hajamielisesti. "Herra Higginbotham ei ole silloin kotona. Hän menee San Leandroon liikeasioille."
Martin pudisti päätä, mutta ei voinut pidättää susimaista, nälkäistä ilmettä hyökkäämästä kasvoilleen, kun hän kuuli päivälliskutsun.
"Sinulla ei ole penniäkään, Mart, ja sen tähden sinä kävelet. Liikuntoa!" virkkoi sisar koettaen antaa äänellensä halveksivan ilmeen, mutta onnistuen vain uikuttamaan sen itkunsekaisesta "Katsos, annas kun katson!"
Ja etsien kukkarostaan hän painoi viiden dollarin rahan hänen kouraansa.
"Minä muistelen, että unohdin sinun syntymäpäiväsi viime kerralla,
Mart", hän mutisi väsyneesti.
Martin puristi vaistomaisesti kultarahan kouraansa. Samana hetkenä hän tiesi, ettei hänen pitäisi ottaa sitä vastaan, ja löysi itsensä taistelemassa epätietoisuutta vastaan. Tämä kultakolikko merkitsi kuitenkin ruokaa, elämää ja valoa hänen ruumiilleen ja sielulleen, voimaa kirjoittaa ja — kuka sen tietää? — ehkäpä kirjoittaa jotakin, joka toisi monta tällaista kultakolikkoa. Selvänä hänen mielikuvituksessaan polttivat ne kaksi esseen käsikirjoitusta, jotka hän juuri oli lopettanut. Hänellä oli ne pöytänsä alla, ylimpänä palautettujen käsikirjoitusten päällä, sillä hänellä ei ollut ollut postimerkkejä lähettää niitä, ja hän näki niitten nimet juuri sellaisina kuin oli ne koneella kirjoittanut — "Salaisuuden Korkeat Papit" ja "Kauneuden Kehto"; hän ei ollut koskaan tarjonnut niitä kenellekään. Ne olivat ainakin yhtä hyvät kuin ne, mitä hän koskaan ennen oli kirjoittanut tätä lajia. Jospa hänellä vain olisi postimerkkejä niihin! Silloin varmuus hänen lopullisesta onnistumisestaan kohosi hänen mieleensä, ja se oli nälälle voimakas seuralainen, ja nopealla liikkeellä hän antoi kultarahan livahtaa taskuunsa.
"Minä maksan sen sinulle takaisin, Gertrude, satakertaisesti", hän änkytti, vaikka kurkkua tuskallisesti kuroi ja silmiin kohosi kostea kiilto. "Huomaa minun sanani!" hän huudahti voimakkaammin. "Ennen kuin vuosi on kulunut, minä voin panna sata tuollaista pikkuista, keltaista kolikkoa sinun käteesi. Minä en pyydä sinua uskomaan minua. Kaikki, mitä voit tehdä, on odottaa ja nähdä."