Eikä sisar häntä uskonutkaan. Hänen epäilyksensä teki hänen olonsa epämiellyttäväksi, ja ottamatta huomioon toisen valoisaa uskoa hän sanoi:
"Sinulla on nälkä, Mart. Se näkyy sinun jokaisesta piirteestäsi. Tule syömään meille milloin tahansa. Minä lähetän jonkun lapsista sanomaan, milloin herra Higginbotham ei ole kotona. Ja Mart…"
Martin odotti, vaikka hän tiesi sydämessään, mitä sisar aikoi sanoa, niin selvä hänelle oli siskon ajatuksenjuoksu.
"Etkö sinä luule, että sinun olisi aika ottaa joku toimi?"
"Etkö sinä usko, että minä vielä voitan?" kysyi Martin.
Sisar pudisti päätä.
"Kukaan ei usko minuun, Gertrude, paitsi minä itse." Hänen äänensä oli intohimoisen kapinallinen. "Minä olen tehnyt nyt jo hyvää työtä sangen paljon, ja ennemmin tahi myöhemmin minä voin myydä sitä."
"Mistä sinä tiedät, että se on hyvää?"
"Siitä, että…", hän änkytti samalla kun koko kirjallisuuden vainio ja kirjallisuuden historia avautui hänen aivoissaan, osoittaen hänelle, miten turhaa oli koettaa vakuuttaa sisarelle tällaista asiaa. "Tuota, koska se on parempaa kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta, mitä aikakauslehdissä on julkaistu."
"Toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", sanoi sisar epävarmasti, mutta epäselvästi uskoen oman ajatuksensa oikeuteen luullessaan tietävänsä, mikä toista vaivasi — "minä toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", hän kertasi, "ja tule meille päivälliselle huomenna."