"Olkoon menneeksi", vastasi Martin.
Samassa hän aivan hämmästyi valmiuttaan hyväksyä toisen ehdotus. Kotona oli useita kappaleita tilapäistyötä odottamassa, ennen kuin hän menisi vuoteeseen. Ja vuoteeseen mentyä häntä odottaisi Weissmanin teos puhumattakaan Herbert Spencerin omasta elämäkerrasta, jota hän luki yhtä suurella mielenkiinnolla kuin jännittävintä romaania. Miksi hän kuluttaisi aikaa tämän miehen seurassa, josta hän ei pitänyt? hän mietti. Mutta samalla se ei ollut kuitenkaan tuo mies eikä juominenkaan, joka häntä kutsui tälle ryypylle, — kirkkaat valot, peilit, kristallilasien säteily ja kuumat leimuavat kasvot ja epäselvä juopuneitten äänten sorina häntä sinne veti. Juuri sitä se oli — se oli tuo miesten ääni, toivorikkaitten miesten, miesten, jotka hengittivät menestystä ja kuluttivat rahansa juomalla kuten miehet. Hän oli yksin, se häntä vaivasi; sen vuoksi hän juuri oli siepannut tuon tarjouksen aivan kuin nälkäinen kala koukun, jossa oli lihava mato. Koskaan hän ei ollut sen jälkeen kuin Shelley Hot Springsissä Joen kanssa ja lukuunottamatta tuota lasia, jonka hän joi portugalilaisen sekatavarakauppiaan kanssa, juonut mitään julkisessa kapakassa. Ponnistaessaan niin äärimmilleen henkisiä kykyjään hänellä ei ollut väkijuomien tarvetta. Mutta nyt hän tunsi himoitsevansa ryyppyä — tai mieluumminkin sitä ilmakehää, jossa ryypyt jaettiin ja mielihyvällä maisteltiin. Sellainen paikka oli Grotto, jossa hän ja Brissenden heittäytyivät mukaviin nahalla päällystettyihin nojatuoleihin ja joivat skotlantilaista ja soodaa.
He puhelivat. He puhuivat monista asioista, ja nyt Brissenden ja Martin tilasivat vuoronperään skotlantilaista ja soodaa. Martin, jonka pää kesti tavattomasti, ihmetteli toisen kykyä sietää alkoholia, mutta vielä enemmän häntä hämmästytti toisen erinomainen keskustelukyky. Ei kestänyt kauan ennen kuin hän tuli siihen vakaumukseen, että Brissenden tietää kaikki, ja sen vuoksi hän päätti, että tässä oli toinen henkevä ihminen, jonka hän oli tavannut. Mutta hän huomasi, että Brissendenissä oli sitä, mitä professori Caldwellilta puuttui, nimittäin tulta — neron hehkuvaa, kesytöntä tulta. Hänen kielensä oli leimuavan elävä. Hänen ohuet huulensa sinkauttelivat lauseita, jotka iskivät ja purivat; tai hän puhui viehättävän runollisesti ja hellästi aivan kuin nuo pehmeällä äänellä esitetyt lauseet olisivat sametin hienoina, hohtavina ja välkkyvinä kummunneet hänen ohuilta huuliltaan ja sittenkin kauneutta säteillen ja tunkeutuneet elämän tutkimattomiin ja salattuihin syvyyksiin; ja taas hänen ohuet huulensa kaiuttivat ja jymisyttivät ilmoille totuuksia kaikkeuden raatelevista taisteluista ja ristiriidoista, lauseita, jotka helisivät kirkkaina kuin hopea, jotka avasivat loistavia ja tähtikirkkaita näköaloja, jotka vetivät lyhyen loppuponnen tieteen viimeisistä saavutuksista ja sanoivat vieläkin enemmän — käyttivät runoilijan kieltä ylimaailmallisista totuuksista, jotka sanoitta voivat ilmetä, mutta jotka runoilija voi pukea tavallisin sanoin viehättävään ja kaikille tajuttavaan muotoon. Jonkin sisäisen näkemyksen ihmeen kautta hänen katseensa ulottui kauemmaksi kuin mikään kokemusoppi, jota mikään kieli ei voinut kuvata, ja sittenkin puhetaidon verrattoman ihmeen kautta hän keksi tajuttavat sanat voidakseen valaista Martinille ne viestit, mihin tavalliset kuolevaiset eivät kykene.
Martin unohti kokonaan ensimmäisen vastenmielisen vaikutelmansa. Tässä oli toteutunut paras, mistä kirjat puhuivat. Tässä oli hänellä nero, elävä ihminen, johon saattoi katsoa ylös. "Minä makaan tomussa sinun jalkaisi juuressa", oli ajatus, jota Martin lakkaamatta itsekseen kertasi.
"Te olette tutkinut kehitysoppia", hän sanoi ääneen viitaten toisen lausuntoon. Hänen ihmeekseen Brissenden pudisti päätä. "Mutta te puhutte totuuksia, joita vain kehitysoppi voi todistaa", väitti Martin, mutta sai vastaukseksi ihmettelevän ilmeen. "Teidän päätelmänne ovat sopusoinnussa niiden kirjojen kanssa, jotka teidän on täytynyt lukea."
"Olen iloinen kuullessani sen", kuului vastaus. "Että minun tiedonpuutteeni voi johtaa minua suoraan pääsemään totuuden lähteille, on todellakin mieluista. Mitä minuun tulee, minä en koskaan ole välittänyt koettaa saada selville, olenko oikeassa vai väärässä. Sehän onkin joka tapauksessa hyödytöntä. Eihän ihminen kuitenkaan voi koskaan saavuttaa lopullista ja horjumatonta tietoa totuudesta."
"Te olette Spencerin oppilas", huudahti Martin voitonriemulla. "En ole lukenut häneltä mitään sitten, kun olin nuorukainen, ja silloinkin luin vain hänen 'Kasvatuksensa'."
"Toivoisin, että minäkin voisin saada tietoa yhtä vähällä vaivalla", Martin huudahti puolisen tuntia myöhemmin. Hän oli kiihkeästi koettanut tutkia Brissendenin henkistä perustusta. "Te olette dogmaatikko, ja se tekee asian vielä ihmeellisemmäksi. Te selvitätte täydellä varmuudella tieteen viimeiset totuudet, jotka tiede on voinut selittää vain järkiperäisinä otaksumina. Te hyppäätte suoraan oikeaan loppupäätelmään. Te löydätte tienne valon nopeudella, jonkinlaisella yliluonnollisella tavalla itse totuuteen."
"Kyllä; se oli asia, joka aina hämmästytti sekä veli Duttonia että isä Josephia", vastasi Brissenden. "Oh ei!" hän lisäsi. "Minä en ole yhtään mitään. Se oli vain kohtalon onnellinen oikku, joka lähetti minut katoliseen kouluun kasvatettavaksi. Mistä te olette saanut sen, mitä tiedätte?"
Ja kertoessaan hänelle Martin tarkasteli häntä perin pohjin aina hänen pitkistä puhtaista ylimyksellisistä kasvoistaan ja riippuvista olkapäistään tuolin selustalla riippuvaan päällystakkiin, jonka taskut oli tungettu täyteen kirjoja. Brissendenin kasvot ja pitkät, kapeat kädet olivat auringon paahtamat — tavattoman päivettyneet, mietti Martin. Tuo päivettyneisyys ihmetytti Martinia sitä enemmän, koska Brissenden ei suinkaan ollut vapaan luonnon ihminen. Missä hän siis oli voinut joutua tuolla tavalla auringon hyväiltäväksi? Tuossa päivettyneisyydessä oli varmaankin jotakin sairaalloista, päätti Martin alkaen yhä yksityiskohtaisemmin tarkastella noita kapeita kasvoja, joiden poskiluut työntyivät huomattavasti esille tehden poskien kuopat yhä syvemmiksi, niin että tuo jalomuotoinen ja säännöllisesti kehittynyt nenä joutui täysiin oikeuksiinsa. Silmien ilmeessä oli jotain erikoista. Ne eivät olleet suuret eivätkä pienet, samalla kun niiden väriä oli mahdoton kuvata; mutta niissä kyti tuli — tai oikeammin, se kyti niiden takana silloin tällöin esille sukeltaen ja antaen ilmeelle ihmeellisen ja välähtelevän lumousvoiman. Se oli uhmaava, kesyttämätön, vieläpä kovakin, ja samalla se kuitenkin herätti osanottoa. Martin huomasi säälivänsä häntä, tietämättä miksi, josta hän kuitenkin pian pääsi selville.