"Oh, minä olen heikkokeuhkoinen", virkahti Brissenden hetkistä myöhemmin selitettyään aikaisemmin, että hän oli tullut Arizonasta. "Olen oleskellut siellä pari vuotta ilmaston vuoksi."
"Eikö teitä pelota ilmaston vaihdos täällä vuoristossa?"
"Pelota?"
Tuossa Martinin sanan kertauksessa ei ollut erikoista kiihkeyttä. Mutta Martin näki tuosta itsekieltävästä ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän pelännyt mitään. Silmät siristyivät kapeiksi, kunnes ne muistuttivat kotkansilmiä, ja Martin melkein pidätti henkeä huomatessaan tuon kotkannenän leveine sieraimineen, uhmaavana, vaativana ja taistelunhaluisena. Suurenmoinen! vakuutti Martin itsekseen, samalla kun hänen verensä kiihkeästi kuohuivat tuota katsellessa. Ääneen hän lainasi:
"Kun kohtalon iskut kohti käy, pää vuotaa verta, mutt' taivu ei."
"Pidättekö Henleystä?" sanoi Brissenden, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rakastettavaksi ja helläksi. "Ah, tietysti, enhän olisi voinut teiltä muuta odottaakaan! Henley! Hän kohoaa nykyaikaisten runonrustaajien joukosta — aikakauskirjain runonrustaajien — kuin gladiaattori kohoaa eunukkien parvesta."
"Te ette pidä aikakauskirjoista", sanoi Martin melkein moittivasti.
"Pidättekö te?" kuului vastaan niin jäätävän ivallisesti kuin olisi ollut tarkoitus häntä loukata.
"Minä — minä kirjoitan — tai, oikeammin, koetan kirjoittaa — noihin aikakauslehtiin", änkytti Martin.
"Sen parempi", kuului lempeämpi vastaus. "Te koetatte kirjoittaa, mutta ette onnistu. Minä kunnioitan ja ihailen teidän epäonnistumistanne. Minä tiedän, mitä te kirjoitatte. Minä voin nähdä sen puolella silmällä, ja niissä on kaikissa varma syy, joka sulkee ne pois aikakauskirjojen palstoilta. Ne tunkeutuvat vuorensolien kautta niin syvälle, etteivät ne voi miellyttää aikakauskirjojen toimittajia. He tahtovat vesivelliä ja lörpötystä, ja Jumala paratkoon, saavat sitä! Mutta ei teiltä."