"Minä en ole kohonnut täytetyön yläpuolelle", väitti Martin.
"Päinvastoin" — Brissenden vaikeni tutkien hävyttömästi Martinin köyhyyttä, alkaen kuluneesta solmiosta ja sahareunaisesta kauluksesta kiiltäviin takin hihoihin ja melkein räsyttyneeseen kalvosimeen, josta katse singahti takaisin Martinin syvällepainuneihin kasvoihin — "päinvastoin, täytetyö on kohonnut niin korkealle teidän yläpuolellenne, ettette te sitä koskaan saavuta. Katsokaas, mies, minä voisin loukata teitä kysymällä, tahdotteko jotain syötävää!"
Martin tunsi kuuman veren syöksähtävän poskilleen, ja Brissenden nauroi voitonriemuisesti.
"Syönyttä miestä ei voi loukata sellaisella tarjouksella", hän lisäsi.
"Te olette paholainen!" huudahti Martin harmistuneena.
"Minä en kuitenkaan pyytänyt teitä."
"Te ette uskaltanut."
"Oh, sitä en oikein voi sanoa! Minä tarjoan teille nyt."
Brissenden nousi puhuessaan puoliksi tuoliltaan, aivan kuin olisi aikonut lähteä kapakkahuoneeseen.
Martinin nyrkki puristui lujaan, ja hänen verensä kuohui ohimoilla.