Mukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli kaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että "niin kutsuttu Martin Eden", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut kirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista aikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan, kaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: "San Leandro". Martinin ei tarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin murre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli ilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä — ei hienoa italialaista käsialaa — vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.
Mutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt Bernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön. Sille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän aikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä. Toimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei tuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet hänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet inhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta epäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää, sillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä vastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan muistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä oli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö sellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?
Juuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian silmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa keittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen silmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti ilmaisi, että Maria nyt oli "kylmettynyt", antoi hänelle aika kulauksen viskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi hänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki viedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi seitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.
Suureksi hämmästyksekseen — ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut ylistämästä kuolinpäiväänsä asti — Maria näki Martin Edenin ottavan raudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan silityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä Marian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin puettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen määräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi tänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin, sepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti Flanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden Gate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis vaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille, johon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin silmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon hienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin kuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.
"Minä voisin silittää nopeammin", hän selitti, "jos raudat olisivat vain kuumempia."
Mariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi käyttää.
"Te kostutatte liian huonosti", moitti Martin kohta tämän jälkeen. "Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää puristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää joutuin."
Hän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti vaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat hänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.
"Katsokaahan nyt, Maria", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja tarttuen rautaan, jota hän sanoi "todella kuumaksi".
"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset", Maria kuvaili jälkeenpäin. "Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille, miten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän tehdä kone — yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri."