Martin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä, jonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti sotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja hän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.
"Maria ei pestä enää itse villaset", hän päätti aina juttunsa. "Minä panna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla viisas mies, herra Eden."
Tästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin putosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto, joka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän tosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin pesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka kävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja, eivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies, hänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja saavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.
Martinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra Higginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt kätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa, muutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi hänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan suurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä pantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä tulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin liikkeeseen.
Saman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi takaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut ystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon tavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina haettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei sitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella sisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan "ei ajatuksin sanoin eikä töin".
"Hermann von Schmidt", vastasi Martin reippaasti, "minulla on hyvä muisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle kuonollenne."
"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei kannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo olla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä, siinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada olla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän sisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti elatustanne? Vastatkaa minulle siihen."
Martin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä, ja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän vihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein huvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen mielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä ymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä iloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi minne.
Hämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain joukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi ja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta sykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin toinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa taskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.