Brissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan huolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä aavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan höyryn.
"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt", selitti Brissenden kuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada aikaan hänen poissaollessaan.
Hän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi sen
Martinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.
"Kas niin, siinä se on", nauroi Brissenden. "Erittäin hyvä nimi, eikös olekin? 'Päiväperhonen' — se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä vastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton saa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen pöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois päästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa minulle, mitä siitä ajattelette."
Aluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen lukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat yhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin elinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin että Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli pitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli kuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava, mahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille. Se tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta päämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen, tutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien värivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään, mässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti tuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan. Majesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua meidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä, kylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja pimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana, kuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni, valittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.
"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt", sanoi Martin, kun hän vihdoin kykeni puhumaan. "Se on ihmeellistä — ihmeellistä! Se on mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman suuri, äärettömän pieni kysymys — minä en voi saada sitä ajatuksistani. Tuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen ääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia elefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton kaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan näyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette — minä en tiedä, mitä te olette — te olette ihmeellinen, siinä kaikki. Mutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?"
Martin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti uudestaan.
"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan maan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen taidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa yläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja se on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö sitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on totta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen mustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä on tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en enää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas, minä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne."
Brissenden irvisti. "Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen — te tiedätte sen."
"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti paikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka päivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein saavutus."