Martin nauroi. "Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että minä tarjoaisin sitä aikakauslehdille."
"Ei suinkaan, ei — jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se jollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani arvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen sitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette sulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten 'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee kuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen työstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi — mitä pikemmin sen parempi."
Brissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui raitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja pisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.
"Kas tässä, ottakaa se", hän sanoi. "Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja minulla oli onni mukana."
Kello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin ihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän käsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi sieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän tiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli horjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi tilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen velkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja lunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti Marianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi Ruthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli taskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian myöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä lopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria itsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja ja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät Silvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.
Hänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian rinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan makeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse oli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti arvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian rinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut kaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon kuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja kaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei Martin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo itsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä — hänen maailmansa — oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen kihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän pitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja puodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli saapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa vapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän tunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi tämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin myöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi säästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan tilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan kyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja kyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta sielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei hänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä tuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan jouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut kunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi Ruthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti sitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia, parhaimpiakin heistä.
XII LUKU
"Tulkaa mukaan — minä näytän teille todellisen pohjasakan", sanoi
Brissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.
He olivat yhdessä syöneet päivällistä San Franciscossa ja olivat jo lautta-asemalla matkalla takaisin Oaklandiin, kun hänen mieleensä johtui näyttää Martinille "todellinen pohjasakka". Hän kääntyi palaten kaupunkiin, laihtunut varjo liehuvassa, pitkässä päällystakissa, astellen niin kiivaasti, että Martinilla oli täysi työ pysyä rinnalla. Eräästä viinikaupasta hän osti kaksi pulloa vanhaa portviiniä, toinen toisessa ja toinen toisessa kädessä hän nousi Misson Streetin raitiovaunuun, ja Martin kantaen viskipulloja seurasi jäljessä.
"Jos Ruth näkisi minut nyt", hän ajatteli miettiessään, millaista todellinen pohjasakka saattoi olla.