Tyttö ei vastannut, vaan istui silmät kuivina tuijottaen suoraan eteensä hievahtamatta paikoiltaan rinnassaan niin viiltävä tuska, että Martin huomatessaan sen tunsi polton omassakin povessaan. Hän katui, mitä oli sanonut. Tuntui niin alhaiselta, mitä hän oli tarjonnut — pelkkää rahaa — sen rinnalla, mitä tyttö oli tarjonnut hänelle. Hän tarjosi tuolle tytölle ulkonaista rihkamaa, josta hän voisi tuskatta erota, kun taas tyttö tarjosi oman itsensä, antautui hänen vuokseen alennukseen, häpeään ja syntiin luopuen taivaankin toivosta.
"Älkäämme puhuko siitä", pyysi tyttö niellen nyyhkytyksen, joka pani hänet yskähtelemään. Hän nousi pystyyn. "Tule, mennään kotiin. Minua väsyttää."
Päivä oli illassa, ja huvien pitäjät olivat melkein kaikki lähteneet. Mutta kun Martin ja Lizzie tulivat metsästä, he tapasivat sakin odottamassa heitä. Martin tiesi heti, mikä oli tarkoitus. Taistelu oli tulossa. Tämä joukko oli Martinin ystäviä. He kulkivat ulos puiston porteista jäljessään toinen joukko — Lizzien seuralaisen ystäviä, jotka tämä oli koonnut kostaakseen lemmittynsä menetyksen. Useita poliiseja oli kokoontunut paikalle epäillen ikävyyksiä, ja heidän olikin onnistunut pitää joukot erossa ja saada heidät San Franciscon junaan. Martin sanoi Jimmylle, että hän aikoi pysähtyä kuudennentoista kadun asemalle ja ajaa raitiovaunulla Oaklandiin. Lizzie oli aivan tyyni, eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, mitä oli tekeillä. Juna pysähtyi kuudennentoista kadun asemalle, ja siellä oli odottava raitiovaunu, jonka kuljettaja lämpytti kärsimättömänä kelloa.
"Tuolla se on", virkahti Jimmy. "Juoskaa sinne, niin me pidätämme niitä.
Matkaan nyt ja pian!"
Vihollissakki joutui ymmälle tämän sotaliikkeen vuoksi, sitten se hyökkäsi alas junasta ajaakseen jäljestä. Kunnioitettavat ja hiljaiset oaklandilaiset tuskin huomasivat nuorta miestä ja tyttöä, jotka saivat kaksi viimeistä paikkaa etusillalta. He eivät ymmärtäneet mitään yhteyttä tämän parin ja Jimmyn välillä, joka hyppäsi portaalle ja huudahti kuljettajalle. "Antakaa mennä, ukkoseni, tällä iankaikkisella pilkulla!" Samassa Jimmy pyörähti ympäri, ja matkustajat näkivät hänen iskevän nyrkillään miestä, joka koetti päästä vaunuun. Samoin nyrkit heiluivat koko vaunun sivulla. Vaunu lähti liikkeelle läikyttäen suurta kelloaan, jolloin Jimmy potkaisten alas viimeisen mukaan yrittävän vihollisen itsekin hypähti maahan lopettaaksensa tehtävänsä ystäväinsä rinnalla. Vaunu kiisi matkaansa jättäen tyhmistyneet matkustajat ihmettelemään, sillä kenelläkään ei ollut aavistusta, että tuo hiljainen nuori mies ja kaunis työläistyttö vaunun etusillalla olivat olleet syynä tappeluun.
Martinia oli huvittanut tuo taistelu, ja menneen ajan taisteluvaistot olivat leimahtaen heränneet. Mutta pian ne vaimenivat, ja hänet valtasi suunnaton apeus. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi — vuosisatoja vanhemmaksi kuin nämä hänen nuoruutensa välinpitämättömät, huolettoman vapaat toverit. Hän oli ajautunut heistä kauas — liian kauas voidakseen enää palata takaisin. Heidän elämäntapansa, joka kerran oli ollut hänenkin, tuntui nyt äärettömän vastenmieliseltä. Hän oli pettynyt tuosta kaikesta. Hän oli sittenkin tullut heille kokonaan vieraaksi. Yhtä ilkeältä kuin oli tuntunut se olut, jota hän oli heidän kanssaan juonut, tuntui heidän seuransa. Hän oli kulkenut liian kauas. Liian monta tuhatta avattua kirjaa oli asetettu heidän välilleen. Hän oli itse tuominnut itsensä maanpakoon. Hän oli kulkenut tiedon äärettömässä valtakunnassa, kunnes ei voinut enää palata kotiin. Toiselta puolen hän oli ihminen, ja hänen ääretön ystävyyden ja toveruuden kaipuunsa jäi tyydyttämättä. Hän ei ollut löytänyt uutta kotia. Samoin kuin tuo sakki ei voinut häntä ymmärtää, eivät häntä ymmärtäneet hänen omat sukulaisensa. Eivät keskiluokan ihmiset häntä ymmärtäneet, ei myöskään tämä tyttö hänen rinnallaan, jota hän niin suuresti kunnioitti, voinut ymmärtää häntä eikä sitä kunniaa, jota hän hänelle osoitti. "Sovi hänen kanssaan", hän neuvoi Lizzietä heidän erotessaan, kun he seisoivat työväen asumuksen edessä torin ja kuudennen kadun kulmassa. Hän tarkoitti sitä nuorukaista, jonka paikan hän oli tänä päivänä vallannut.
"Minä en voi… nyt", sanoi tyttö.
"Oh, helpostihan se käy!" sanoi Martin iloisesti. "Sinun tarvitsee vain viheltää, ja heti hän juoksee sinun luoksesi."
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Ja Martin kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti.