"Maria", virkkoi Martin sinä iltana, "minä aion nyt jättää teidät, ja te itsekin jätätte sangen pian tämän talon. Silloin te voitte sen vuokrata ja olla itse isäntänä. Teillähän on San Leandrossa tai Haywardsissa veli, jolla on maitokauppa. Minä tahdon, että te lähetätte kaikki pyykit takaisin pesemättöminä — ymmärrättekö? — pesemättöminä, ja sitten teidän tulisi mennä San Leandroon tai Haywardsiin huomenaamuna tervehtimään tuota teidän veljeänne. Teidän olisi kutsuttava hänet minun luokseni. Minä jään asumaan Metropoleen Oaklandissa. Hän varmaankin ymmärtää, millainen karjakartano on hyvä."
Ja niin tuli Mariasta talonomistaja, ja hän omisti yksinään vielä meijerinkin, jossa kaksi palkattua miestä teki kaiken työn, ja pääoma pankissa kasvoi hitaasti, mutta varmasti, vaikkakin koko Silvan perhe kävi kengissä ympäri vuoden ja opiskeli koulussa. Harvat ihmiset kohtaavat niitä sadun prinssejä, joista he uneksivat, mutta Maria, joka teki kovaa työtä ja jonka pää oli niin kova, ettei hän koskaan uneksinut satuprinsseistä, oli sittenkin suosinut sadun prinssiä entisen pyykin pesijän valepuvussa.
Sillä aikaa oli maailma alkanut kysellä: "Kuka on tämä Martin Eden?" Hän oli kieltäytynyt antamasta mitään elämäkerrallisia tietoja itsestään kustantajilleen, mutta sanomalehdet eivät olleetkaan niin vähällä tyydytettyjä. Oakland oli hänen oma kaupunkinsa, ja kirjeenvaihtajat tarkalla vainullaan löysivät sellaisia henkilöitä, jotka saattoivat antaa heille tarvittavia tietoja. Kaikki, mitä hän oli tai ei ollut, ja kaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja vielä enemmän se, mitä hän ei ollut tehnyt, levitettiin maailmalle lukijain uteliaisuutta tyydyttämään. Vieläpä julkaistiin valokuviakin — tämän oli eräs paikallinen valokuvaaja, joka oli kerran Martinin kuvan ottanut, lähettänyt markkinoille, hankittuaan kuvalleen jäljennöskiellon. Aluksi oli Martinin vastenmielisyys aikakauskirjoja ja porvarillista seuraelämää kohtaan niin suuri, että hän taisteli kaikkea julkisuutta vastaan, mutta lopuksi hän huomasi helpommaksi antautua. Hän käsitti, ettei hän voinut kieltäytyä keskustelemasta reportterien kanssa, jotka olivat tulleet pitkiä matkoja tavataksensa häntä. Sitä paitsi jokaisessa päivässä oli monta pitkää tuntia, ja kun hän nyt ei enää lukenut eikä kirjoittanut, täytyihän nuo tunnit kuitenkin jollakin tavalla kuluttaa; niinpä hän myöntyi sellaiseen, joka häntä väsytti, myöntyi haastatteluihin, lausuen mielipiteensä kirjallisuudesta ja filosofiasta, vieläpä noudatti yksityisiä päivälliskutsujakin. Hän oli tyynnyttänyt mielensä outoon ja omituiseen rauhaan. Hän ei enää välittänyt mistään. Hän antoi kaikille anteeksi, vieläpä sille poikavekarallekin, joka uutisten kerääjänä oli maalannut hänet punaiseksi, osoittipa hänelle vielä erikoista suosiotaankin antaen hänen täyttää koko sanomalehden sivun mitä erilaisimmissa tilanteissa otetuilla kuvilla.
Hän näki Lizzietä silloin tällöin, ja ilmeistä oli, että tyttöparka oli tavattoman pahoillaan hänen suuruudestaan. Se syvensi kuilua heidän välilleen. Ehkäpä hän juuri täyttääksensä sitä hyväksyi Martinin ehdotuksen mennä iltakouluun ja kauppaopistoon ja puki itsensä niihin koreihin ja kallisarvoisiin vaatteihin, joiden hinta häntä oikein kauhistutti. Hän kehittyi ilmeisesti edukseen, kunnes Martin alkoi mietiskellä, menettelikö hän oikein, sillä hän tiesi, että tyttö koetti tehdä kaikki vain häntä varten. Lizzie koetti tehdä itsensä kyllin arvokkaaksi hänen silmissään — ahersi hankkiakseen niitä hyveitä, joille tiesi Martinin panevan suurinta arvoa. Kuitenkaan ei Martin antanut hänelle mitään toivoa, vaan kohteli häntä veljellisesti ja tapasi yhä harvemmin.
"Myöhästynyt" joutui markkinoille Meredith-Lowell ja Co:n kustannuksella, juuri kun hän oli yleisön kiihkeimmän huomion kohteena, ja koska se oli romaani, sillä oli vielä suurempi menestys kuin "Auringon häpeäpilkulla". Viikosta viikkoon hänen tulonsa kasvoivat, sillä kaksi huomatuinta liikettä kilvan myi hänen kahta kirjaansa. Tämä romaani ei saanut lukijoita vain tavallisista romaanien lukijoista, vaan kaikki muutkin, jotka olivat lukeneet "Auringon häpeäpilkut", suunnattomalla mielenkiinnolla lukivat hänen merikertomuksensa, johon hän mestarin kädellä oli sovittanut ihmeellistä mystillisyyttä. Ensiksi hän oli hyökännyt mystillistä kirjallisuutta vastaan ja tehnyt sen erinomaisen hyvin, ja seuraavaksi hän kirjoitti ihmeellisen kaunokirjallisen teoksen, jossa juuri edusti korkeinta mystillisyyttä, osoittaen siten olevansa harvinainen nero, arvostelija ja luova taiteilija samassa persoonassa.
Rahaa virtasi hänelle, samoin mainetta ja kunniaa; hän loisti kuin pyrstötähti kirjallisuuden taivaalla, ja häntä huvitti enemmän kuin innosti tämä suurenmoinen huomio. Eräs seikka häntä hämmästytti — pikkuseikka, mutta se olisi hämmästyttänyt maailmaa, jos se olisi sen tiennyt. Mutta maailma olisi hämmästynyt hänen hämmästystänsä enemmän kuin sitä pikkuseikkaa, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä. Tuomari Blount kutsui hänet päivällisille. Se oli se pikku seikka, tai alku siihen pikku seikkaan, joka oli pian muuttuva suureksi asiaksi. Hän oli loukannut tuomari Blountia, kohdellut häntä halveksien, ja tuomari Blount tavatessaan hänet kadulla kutsui hänet päivällisille! Martin muisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli tavannut tuomari Blountin Morsen talossa, mutta silloin ei tuomari Blountin mieleen ollut johtunut kutsua häntä päivällisille. Miksi hän ei ollut silloin kutsunut? hän kysyi itseltään. Hän ei ollut muuttunut. Hän oli sama Martin Eden. Mistä ero johtui? Siitäkö että hänen kirjoituksensa olivat ilmestyneet kirjankansien sisällä? Mutta työhän oli jo silloin ollut valmis. Sen jälkeen hän ei ollut mitään tehnyt. Kaikki, mitä hän oli saanut aikaan, oli syntynyt silloin, kun tuomari Blount ivasi häntä ja hänen opettajaansa Spenceriä. Sen vuoksi ei tuo kutsu ollut johtunut hänen henkilökohtaisesta arvostaan, vaan siitä kuvitellusta arvosta, jonka tuomari Blount oli tullut antaneeksi hänelle.
Hymyillen Martin kiitti kutsusta, samalla ihmetellen omaa kohteliaisuuttaan. Päivällisillä, joilla puolisen tusinaa "korkeita herroja" naisineen oli saapuvilla, Martin tunsi olevansa päivän sankari, ja tuomari Blount ehdotti tuomari Hanwellin lämpimästi kannattamana, että Martin antaisi valita itsensä jäseneksi Styxiin — kaupungin kaikkein hienoimpaan klubiin, johon ei otettu jäseniä vain varallisuuden perusteella, vaan kyky määräsi pääsyn. Martin kieltäytyi ja ihmetteli yhä enemmän.
Hänellä oli paljon työtä myydessään käsikirjoituksiaan. Lakkaamatta tuli kyselyjä kaikenlaisilta toimittajilta. Nyt oli saatu selville sekin, että hän oli erinomainen tyylitaituri, mutta hänen tuotannossaan oli ydintä tyylin takana. Kun Northern Review oli julkaissut "Kauneuden Kehdon", pyysi se häneltä vielä puolisen tusinaa samanlaisia esseitä, jotka hän helposti löysikin käsikirjoituskasasta. Mutta sillä välin oli Burton's Magazine pyytänyt häneltä viisi samanlaista esseetä luvaten hänelle viisisataa dollaria kustakin. Martin vastasi, että hän kyllä voi toimittaa nuo pyydetyt kirjoitukset, mutta ne maksavat tuhat dollaria kappaleelta. Hän muisti, että juuri nuo samat aikakauskirjat olivat palauttaneet samat esseet, joita he nyt häneltä pyysivät. Hylkäyslippu oli ollut kylmäverinen, automaattinen ja koneellakirjoitettu. He olivat panneet hänet hikoilemaan ja nyt hän puolestaan pani heidät hikoilemaan. Burton's Magazine maksoi vaaditun hinnan viidestä esseestä, ja loput neljä sieppasi Mackintoshin kuukausijulkaisu, koska Northern Review oli liian köyhä kestääkseen tuollaisia menoja. Niinpä ilmestyivät "Salaisuuden Korkeat Papit", "Ihme-Uneksijat", "Oman minän mittapuu", "Filosofia ja kuvittelu", "Jumala ja maantomu", "Taide ja biologia", "Arvostelu ja koe-eläimet", "Tähtisumua", "Koronkiskurin suuruus" — herättääkseen hirmumyrskyn, joka läikkyi, kuohui ja kohisi ja asettui muutaman päivän kuluttua.
Toimittajat kirjoittivat hänelle pyytäen häntä ilmaisemaan ehtonsa, jonka hän tekikin, mutta aina hän lähetti heille valmiita tuotteitaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ryhtymästä mihinkään uuteen työhön. Pelkkä kirjoittamisen ajatuskin tuntui tekevän hulluksi. Hän oli nähnyt joukkojen repivän Brissendenin kappaleiksi, ja huolimatta siitä, että joukot osoittivat hänelle suosiotaan, hän halveksi tuota joukkoa eikä millään ehdolla oppinut sitä kunnioittamaan. Hänen suurenmoinen menestyksensä tuntui häpeältä ja petokselta Brissendeniä kohtaan. Se pani hänet kiemurtelemaan tuskasta, mutta hän oli päättänyt kulkea edelleen alkamaansa tietä ja täyttää rahasäkkinsä.
Hän saattoi saada toimittajilta kirjeitä, joitten sisällys oli seuraava: "Noin vuosi sitten me kaikeksi onnettomuudeksi kieltäydyimme julkaisemasta teidän rakkausrunojanne. Me olimme suuresti ihastuneet niihin, mutta erinäisten asianhaarain vuoksi ja koska me olimme jo tehneet suunnitelman pitemmäksi aikaa, meidän täytyi silloin kieltäytyä julkaisemasta. Jos ne ovat teillä vielä ja jos te hyväntahtoisesti tahtoisitte luovuttaa ne meille, me olisimme iloiset saadessamme julkaista ne teidän määräämillänne ehdoilla. Me olemme myös valmiit erinomaisilla ehdoilla toimittamaan ne julkisuuteen erikoisena kirjana."