Martin penkoi esille runotragediansa ja lähetti sen pyydetyn asemesta. Ennen lähettämistään hän luki sen ja aivan hämmästyi huomatessaan, kuinka koulupoikamaisen mahdoton ja tyhjänpäiväinen se oli. Mutta hän lähetti sen, ja se julkaistiin ikuiseksi murheeksi ja harmiksi toimittajalle. Yleisö oli suuttunut ja ilmaisi äänekkäästi vastenmielisyytensä ja epäilyksensä. Tuo oli liian kaukana Martin Edenin korkeasta taiteesta. Pääteltiin, ettei hän ikinä ollut sitä kirjoittanut, että aikakauskirja oli haalinut sen jostakin, tai Martin Eden oli omaksunut vanhemman Dumas'n tavat ja antoi toisten kirjoittaa puolestaan. Mutta kun hän selitti, että tragedia oli hänen aikaisimmilta vuosiltaan, jolloin hän käveli lastenkengissä kirjallisuuden vainiolla, ja että aikakauskirja oli ilmoittanut olevansa ikuisesti onneton, ellei sitä saisi, syntyi suunnatonta naurua aikakauskirjan kustannuksella, ja toimitus vaihtui kokonaisuudessaan. Tätä tragediaa ei koskaan julkaistu kirjan muodossa, vaikka Martin pisti taskuihinsa ennakolta maksetut voitto-osuudet.

Colemanin viikkolehti lähetti Martinille pitkän sähkösanoman, joka maksoi lähes kolmesataa dollaria, pyytäen häntä kirjoittamaan kaksikymmentä artikkelia, joista he maksaisivat tuhat dollaria kappaleesta. Hän saisi toimituksen kustannuksella matkustaa Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kaikesta, mikä häntä vain miellyttäisi. Sähkösanomassa tahdottiin osoittaa sitä suurenmoista luottamusta, jota hänen erinomainen kykynsä oli herättänyt. Ainoana rajoituksena mainittiin vain, että hänen tulisi pysytellä Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella. Martin sähkötti vastaan ilmaisten mielipahansa, ettei voinut tarjousta hyväksyä.

"Wiki-Wikin" julkaisi Warrenin kuukausilehti, ja se saavutti suunnattoman menestyksen. Myöhemmin se toimitettiin kirjana, leveäreunaisena ja upeana painoksena, joka levisi kulovalkean tavoin ja jonka ensimmäisistä painoksista oli suoranainen kiista. Arvostelijat tunnustivat yksimielisesti, että tällä teoksella oli oleva pysyvä sija suurimpien klassikkojen rinnalla.

"Ilon soihdun" yleisö otti kuitenkin vastaan epäillen ja kylmäkiskoisesti. Sen rohkea esitystapa ja omituinen muoto tuntui järkyttävän porvarillista moraalia ja ennakkoluuloja, mutta kun se heti paikalla käännettiin ranskaksi, herätti se Pariisissa suunnatonta huomiota, ja Amerikan ja Englannin kirjallinen maailma seurasi esimerkkiä ja osti niin monta painosta, että Singletree, Darnley ja Co omasta aloitteestaan tarjosi kolmannesta painoksesta kaksikymmentäviisi prosenttia ja neljännestä kolmekymmentä prosenttia voitto-osuutta. Näitä kahta teosta seurasi kokoelma pienempiä juttuja, jotka julkaistiin erikoisina sarjoina. "Kellojen soitto" ja hänen kauhukuvauksensa muodostivat yhden kokoelman, toiseen tulivat "Seikkailu", "Ruukku", "Elämänviini", "Kurimo", "Katusulku" ja neljä muuta pikku kertomusta. Meredith-Lowell Co osti hänen esseensä ja Maximilian Co hänen "Merilaulunsa", kun taas "Rakkaussikermä" lähti Ladies Home Companionin painosta, jonne se oli satumaisesta hinnasta luovutettu.

Martinilta pääsi helpotuksen huokaus, kun viimeinen käsikirjoitus oli pantu postiin. Turveseinäinen linna ja valkean ja kuparin hohtoinen kuunari tuntuivat olevan nyt hyvin lähellä. No niin, joka tapauksessa hän oli tutkinut Brissendenin väitettä, etteivät aikakauskirjat kelpaisi mihinkään. Hänen oma menestyksensä todisti, että Brissenden oli ollut väärässä, ja kuitenkin tavallaan hänellä oli sellainen tunne, että Brissenden sittenkin oli ollut oikeassa. "Auringon häpeäpilkut" oli ollut hänen menestyksensä pohjana enemmän kuin mikään muu. Sen aihe oli ollut melkein satunnainen, mutta se oli kääntänyt kaikkien huomion häneen. "Auringon häpeäpilkkujen" julkaisu oli saanut aikaan ihmeellisen maanrepeämän hänen hyväkseen. Ellei olisi ollut "Auringon häpeäpilkkuja", ei olisi ollut myöskään maanrepeämää, ja ellei "Auringon häpeäpilkkujen" suhteen olisi tapahtunut ihme, ei olisi ollut maanrepeämää. Singletree, Darnley Co todisti, että ihme oli tapahtunut. He olivat aluksi painattaneet vain tuhatviisisataa kappaletta ja olivat epäilleet, voisivatko myydä edes niitä. He olivat kokeneita kustantajia, eikä kukaan ollut enemmän hämmästynyt sen suunnattomasta menestyksestä kuin he. Heistä se totisesti oli ollut ihme. He eivät koskaan olleet ymmärtäneet sitä, ja jokaisessa kirjeessään, minkä he hänelle lähettivät, he ilmaisivat ihmetystään pitäen sitä merkillisimpänä tapauksena, mitä milloinkaan oli nähty. He eivät koettaneet selittää sitä. Siihen ei ollut mitään selitystä. Se oli vain tapahtunut. Kaikista tosiasioista ja vastaväitteistä huolimatta se oli tapahtunut.

Asiain näin ollen Martin alkoi kysellä, mitä arvoa oli sillä kunnioituksella, jota hänelle osoitettiin. Ne olivat poroporvareita, jotka ostivat hänen kirjojaan ja kantoivat kultaa hänen rahasäkkiinsä, ja siitä vähästä, mitä hän tiesi korkeimmista piireistä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka paljon siellä käsitettiin sitä, mitä hän oli kirjoittanut. Se todellinen kauneus ja voima, mikä ilmeni hänen tuotannossaan, ei merkinnyt mitään sadoille tuhansille, jotka kuitenkin taputtivat hänelle käsiään ja ostivat hänen kirjojaan. Hän oli päivänsankari, seikkailija, joka oli hyökännyt Parnassolle, jossa jumalat vain nyökyttelivät hänelle päätään. Sadattuhannet lukivat hänen kirjojaan ja huusivat hänelle kunnioitustaan samalla eläimellisellä ymmärtämättömyydellä, jolla he olivat hyökänneet Brissendenin "Päiväperhosen" kimppuun ja repineet sen kappaleiksi, — susimainen roskajoukko, joka mielisteli häntä ensin kynsittyään häntä arvokkaampaa, — mielistely ja raapiminen, ne olivat kaksi eri asiaa, jotka hän asetti rinnakkain. Yhden asian hän kuitenkin varmasti tiesi. "Päiväperhonen" oli ehdottomasti suurempi kuin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut. Vuosisatoihin ei ilmestyisi sellaista runoelmaa. Siksipä se vero, jota roskaväki hänelle kantoi, oli surullinen saalis, sillä tuo sama roskaväki oli heittänyt "Päiväperhosen" lokaan tallattavaksi. Hän huokasi raskaasti, mutta oli kuitenkin tyytyväinen. Hän oli iloinen, että viimeinen käsikirjoitus oli myyty ja että hän sangen pian pääsisi tästä kaikesta.

XX LUKU

Herra Morse tapasi Martinin Metropole-hotellin suuressa eteisessä. Oliko hän sattumalta siellä joissakin muissa asioissa, vai oliko hän vartavasten tullut pyytämään häntä päivällisille, sitä Martin ei koskaan saanut selville, vaikka hän oli taipuvainen uskomaan viimeistä otaksumaa. Joka tapauksessa herra Morse, Ruthin isä, joka oli kieltänyt häntä astumasta hänen kotiinsa ja purkanut kihlauksen, oli pyytänyt häntä päivällisille.

Martin ei ollut vihainen. Hän ei tuntenut itseään loukkaantuneeksi. Hän surkutteli herra Morsea, ihmetellen, miltähän mahtoi tuntua nielaista niin katkera pilleri. Hän ei kieltäytynyt kutsua noudattamasta. Hän vain antoi epämääräisen lupauksen ja kiitti kysellen, kuinka perhe jaksaa, erittäinkin rouva Morse ja Ruth. Hän lausui hänen nimensä arvelematta ja luonnollisesti, vaikka salaisesti mielessään hämmästyen, ettei hänen rinnassaan ollenkaan värähtänyt, kuten ennen muinoin, eikä tuttu kiihtymys jyskyttänyt hänen valtimoissaan tai puna hyökännyt hänen kasvoilleen.

Häntä oli kutsuttu monille päivällisille. Muutamia kutsuja hän oli noudattanut. Ihmiset esittelyttivät itsensä hänelle saadakseen kutsua hänet päivällisille, ja hän oli perin hämmästynyt siitä pikku seikasta, joka oli muuttumassa suureksi asiaksi. Bernard Higginbotham kutsui hänet päivällisille. Se hämmästytti häntä yhä enemmän. Hän muisteli niitä epätoivoisia nälänpäiviä, jolloin kukaan ei ollut häntä kutsunut päivällisille. Niihin aikoihin hän olisi tarvinnut päivällisiä, sillä hän heikkeni ja hänen päätänsä huimasi ruoan puute, ja hän laihtui ja menetti iloisen mielensä. Siinä oli koko asian järjettömyys. Kun hän tarvitsi päivällisiä, ei kukaan niitä antanut hänelle, ja nyt, kun hän saattoi ostaa satatuhatta päivällistä ja oli menettämäisillään ruokahalunsa, päivällisiä tyrkytettiin hänelle oikealta ja vasemmalta. Mutta miksi? Hänellä puolestaan ei ollut mitään oikeutta niihin, eikä hän ymmärtänyt syytä. Hän ei ollut muuttunut. Kaikki se työ, jonka hän oli tehnyt, oli niihin aikoihin ollut lopetettu. Herra ja rouva Morse olivat tuominneet häntä laiskuriksi ja vetelehtijäksi, ja Ruthin kautta he olivat tarjonneet hänelle tointa jossakin toimistossa. Sitä paitsi he olivat tienneet, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Käsikirjoituksen käsikirjoituksen perästä he olivat saaneet Ruthilta luettavakseen. He olivat lukeneet ne. Ne olivat juuri samoja töitä, jotka olivat saaneet hänen nimensä kaikkiin sanomalehtiin, ja juuri siitä syystä, että hänen nimensä oli kaikissa sanomalehdissä, he kutsuivat häntä.