Yksi asia oli varma: Morset eivät välittäneet hänestä eivätkä hänen töistään. Siksipä he eivät voineet pyytää häntä hänen itsensä tähden tai hänen töittensä tähden, vaan hänen maineensa vuoksi, koska hän oli joku ihmisten joukossa ja — miksikä ei, — koska hän omisti satatuhatta dollaria. Se oli juuri se tapa, jolla porvarillinen seuraelämä arvostelee ihmistä, ja mikä hän oli odottaakseen siltä jotakin muuta? Mutta hän oli ylpeä. Hän halveksi sellaista arviointia. Hän tahtoi tulla arvostelluksi oman itsensä vuoksi tai ainakin töittensä tähden, jotka joka tapauksessa olivat hänen olemuksensa ilmauksia. Sillä tavalla Lizzie arvosteli häntä. Hän ei ottanut edes hänen töitänsä lukuun. Hän arvosti häntä itseään. Sillä tavalla Jimmy, katonpanija, ja kaikki toiset hänen vanhat toverinsa arvostelivat häntä. Se oli tullut kyllin selvästi esille niinä aikoina, jolloin hän oli ollut heidän kanssaan, se oli tullut todistetuksi tuona sunnuntaina Shell Mound Parkissa. He heittivät hänen työnsä menemään. Mitä he rakastivat ja minkä puolesta he olivat valmiit taistelemaan, oli juuri Mart Eden, "tuo reilu poika ja hitonmoinen hulivili"!
Sitten oli vielä Ruth, joka oli rakastanut häntä hänen itsensä vuoksi — siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ja kuitenkin niin paljon kuin hän oli häntä rakastanutkin, hän oli rakastanut enemmän porvarillista ihmisten arviointia. Hän oli vastustanut hänen kirjailijatointansa ja pääasiallisesti, niin hänestä tuntui, sen vuoksi, koska siitä ei voinut saada rahaa. Sellainen oli ollut hänen arvostelunsa "Rakkaussikermästä". Hänkin oli kehottanut häntä menemään työhön. Oli kyllä totta, että hän käytti siitä hienompaa nimeä "ottaa toimi", mutta sehän merkitsi samaa, ja hänen mielestään siinä oli vain nimenvaihdos kysymyksessä. Martin oli lukenut hänelle kaikki kirjoitelmansa — runonsa, romaaninsa, esseensä — "Wiki-Wikin", "Auringon häpeäpilkut", kaikki. Ja hän oli kuitenkin aina ja lakkaamatta houkutellut häntä ottamaan toimen, menemään työhön. Hyvä Jumala! Niin kuin hän ei olisi tehnyt työtä, ryöstänyt itseltään unen, raatanut itsensä kuoliaaksi tullakseen hänen arvoisekseen!
Niin se pikku seikka kasvoi suuremmaksi. Hän oli terve ja rakenteeltaan säännöllinen, söi määräajoilla, nukkui pitkiä tunteja, ja niin tuo pikku seikka alkoi häntä inhottaa ja kyllästyttää. Työ on tehty. Tuo ajatus poltti hänen aivoissaan. Hän istui vastapäätä Bernard Higginbothamia upeilla sunnuntaipäivällisillä Higginbothamin "Rahaksimuutto Liikkeen" yläpuolella, ja kaikki voimansa ponnistaen hän saattoi olla huutamatta:
"Työ on tehty! Ja nyt sinä syötät minua, kun sinä silloin annoit minun nääntyä nälkään, kielsit minua astumasta taloosi ja kirosit minua, koska minä en tahtonut ottaa tointa. Ja työ oli jo tehty — kaikki tehty. Ja nyt, kun minä puhun, sinä itse vaikenet ja riippuen minun huulissani kunnioittaen kuuntelet jokaista sanaa, minkä minä suvaitsen lausua. Minä sanon sinulle, että sinä ja kaikki sinunlaisesi olette mätiä, ja sen sijaan, että te raivostuisitte, te hymähtelette ja myöntelette, että minun puheeni sisältää suurta totuutta ja — minkä tähden? Koska minä olen kuuluisa, koska minulla on paljon rahaa. Ei sen tähden, että minä olen Martin Eden, melko hyvä ihminen, enkä aivan tyhmä! Minä voisin sanoa teille, että kuu on tehty suuresta juustokiekosta, ja te nielaisisitte tuon hulluuden — ainakin te ette kävisi väittämään vastaan — koska minulla on dollareja vuorittaan. Ja kaikki työ on tehty kauan sitten; työ oli loppuun suoritettu, minä sanon sinulle, kun sinä syljit minun päälleni, aivan kuin minä olisin ollut likaa, jota sinä jaloillasi tallasit."
Mutta Martin ei huutanut sitä julki. Tuo ajatus jäyti vain hänen aivojaan tuottaen lakkaamatonta tuskaa, vaikka hän hymyili onnistuen salaamaan kärsimyksensä. Kun hän vaikeni, Bernard Higginbotham tarttui ohjaksiin ja alkoi puhua. Hänellä itsellään oli ollut menestystä, ja hän oli ollut ylpeä siitä. Hän oli omin voimin päässyt siihen, missä nyt oli. Kukaan ei ollut häntä auttanut. Hän ei ollut kenellekään kiitollisuuden velassa. Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa ja kasvatti suurta lapsilaumaa, ja tuolla oli Higginbothamin Rahaksimuutto Liike, joka oli hänen kuntonsa ja työteliäisyytensä näkyvä muistomerkki. Hän rakasti Higginbothamin Rahaksi Muutto Liikettä, kuten muutamat miehet rakastavat vaimoaan. Hän avasi sydämensä Martinille, osoitti hänelle, millaisia suurenmoisia ja kunnianhimoisia suunnitelmia hänen mielessään oli syntynyt. Naapurit tuossa menestyivät suurenmoisesti. Liike oli todellakin liian pieni. Jos hänellä olisi enemmän tilaa, hän voisi säästää työtä ja saada liikkeensä vähemmillä kustannuksilla suurenmoisemmaksi. Ja sen hän tekisikin. Joka päivä hän odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi ostaa viereisen tontin ja rakentaa toisen kadunviereisen rakennuksen liikkeensä yhteyteen. Yläkerran hän vuokraisi pois, ja koko alakerta järjestettäisiin Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeeksi. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän puhui uudesta nimikilvestä, joka ulottuisi molempien rakennusten yli.
Martin unohti kuunnella häntä. Kertosäe "työ tehty on" soi hänen aivoissaan vaientaen toisen lörpötyksen kuulumasta. Tuo säe hullaannutti häntä, ja hän koetti päästä sitä pakoon.
"Kuinka paljon sinä sanoitkaan sen maksavan?" hän kysäisi äkkiä.
Hänen lankonsa lakkasi kuvailemasta naapuriensa suunnattomia liike-etuja. Hän ei ollut puhunut mitään hinnasta. Mutta hän tiesi. Hän oli laskenut sitä monen monta kertaa.
"Nykyisten rakennuskustannusten mukaan se voisi nousta neljääntuhanteen dollariin", hän selitti.
"Nimikilpi mukaan luettuna?"