Herra Higginbotham nieleksi ankarasti. Ettei hänen vaimonsa tarvitsisi enää raataa varhaisesta aamusta myöhään iltaan, oli kerrassaan mahdotonta tälle ahneelle sielulle. Tuota suurenmoista lahjaa seurasi pilleri, katkera pilleri. Ettei hänen vaimonsa tekisi työtä! Se salpasi häneltä kurkun.
"Kuten haluat sitten", sanoi Martin. "Minä maksan nuo kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, ja — —"
Hän ojensi pöydän yli kätensä ottaakseen maksuosoituksen takaisin. Mutta herra Higginbotham laski ennen kätensä raskaasti sen päälle ja huudahti:
"Minä hyväksyn! Minä hyväksyn!"
Kun Martin saapui raitiovaunun luo, hän oli sekä väsynyt että sairas.
Hän katsahti tuohon merkitsevään nimikilpeen. "Sika!" hän valitti.
"Sika! Sika!"
Kun Mackintosh's Magazine julkaisi "Povarin" Berthierin ja Wennin loistavasti kuvittamana, unohti Hermann von Schmidt, että hän oli sanonut sitä siveettömäksi. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli innoittanut runoilijaa tuohon aiheeseen, ja piti huolen, että uutinen levisi sanomalehden reportterin korviin, ja siitä oli seurauksena haastattelijan ja valokuvaajan vierailu hänen kodissaan. Seurauksena oli täytetty sivu sunnuntainumerossa, jossa oli valokuva ja ihannoituja kuvauksia Marianista ja Martin Edenin läheisestä suhteesta sukulaisiinsa, ja samalla julkaistiin korukirjaimin koko "Povari" Mackintosh's Magazinen erikoisella suostumuksella. Se herätti suoranaisen myrskyn naapuristossa, ja kelpo rouvat olivat ylpeitä tuntiessaan suuren kirjailijan sisaren, ja ne, jotka eivät olleet ennestään tuttavia, pitivät kiirettä tuttavaksi tullakseen. Hermann von Schmidt hykerteli puodissa käsiään ja päätti hankkia uuden sorvin. "Se on parempaa kuin ilmoitus", hän selitti Marianille, "eikä maksa mitään".
"Meidän pitäisi toki kutsua hänet päivällisille", ehdotti Marian.
Ja päivällisille Martin tuli koettaen sopeutua niin hyvin kuin mahdollista lihavan teurastajan ja hänen vielä lihavamman rouvansa seuraan — verratonta väkeä muuten, joitten sopi kerrassaan mainiosti seurustella sellaisen nousevan kyvyn kanssa kuin Hermann von Schmidt. Syöttinä kutsuessaan heitä taloonsa hän ei ollut käyttänyt enempää eikä vähempää kuin suurta lankoaan. Toinen huomattava kutsuvieras, joka oli nielaissut saman syötin, oli koko Tyynenmeren rannikon käsittävän polkupyöräyhtiön, Asan, ylijohtaja. Hermann von Schmidt tahtoi aivan erikoisesti miellyttää ja suostutella häntä, sillä häneltä saattoi saada yksinoikeuden perustaa polkupyöräliike Oaklandiin. Hermann von Schmidt huomasi, että Martinin kaltainen lanko oli kyllä hyvä olemassa, vaikkei hän sydämessään mitenkään voinut ymmärtää, mistä tuon langon menestys johtui. Yön hiljaisina hetkinä, kun hänen vaimonsa nukkui, hän selaili Martinin kirjoja ja runoja päätellen, että koko maailma oli ihan hassu ostaessansa niitä.
Syvimmässä sydämessään Martin ymmärsi tilanteen liiankin hyvin nojatessaan tuolinsa selustaa vastaan ja katsellessaan von Schmidtin päätä miettien antaa oikealta ja vasemmalta päin kuonoa — tuota paksupäistä saksalaista. Erästä seikkaa hän kuitenkin ihaili hänessä. Niin köyhä kuin hän olikin ja niin lujasti kuin hän oli päättänytkin kohota, hän kuitenkin palkkasi palvelijan, ettei Marianin tarvinnut raataa raskaimpia töitä. Martin puhui Asan liikkeitten ylijohtajan kanssa, ja myöhemmin päivällisen jälkeen vei hänet ja von Schmidtin syrjään ja antoi langollensa aineellista tukea, niin että hän saattoi perustaa hienoimman polkupyöräliikkeen koko Oaklandissa. Hän meni vieläkin pitemmälle kehoittaen lankoansa pitämään silmällä tilaisuutta perustaa autoliike, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi von Schmidt ei erinomaisesti menestyen voisi hoitaa näitä molempia.
Kyyneleet silmissä ja kädet hänen kaulassaan vakuutti Marian Martinille, kun he erosivat, miten suuresti hän häntä rakasti ja oli aina rakastanut. Oli kyllä totta, että siinä välillä oli ollut tyhjä aukko, jonka täyttäminen vaati yhä enemmän kyyneleitä ja suudelmia, mutta jonka Martin selitti helposti voivansa antaa anteeksi, koska se oli johtunut uskon puutteesta ja hänen itsepintaisesta kieltäytymisestään mennä työhön.