"Hän ei koskaan osaa hoitaa rahojaan, se ainakin on varma", selitti Hermann von Schmidt luottamuksellisesti vaimolleen. "Hän raivostui, kun minä mainitsin hänelle koroista, ja jos minä mainitsisin samasta asiasta vielä kerran, hän iskisi minua saksalaiseen kuonooni. Niin hän juuri sanoi — saksalaiseen kuonooni! Mutta hänellä on omat hyvät puolensa, vaikkei hän olekaan liikemies. Hän on auttanut minut jaloilleni, eikä minulla suinkaan ole enää mitään häntä vastaan."
Päivälliskutsuja tuli Martinille satamalla, ja kuta enemmän niitä tuli, sitä enemmän hän ihmetteli. Hän oli kunniavieraana Taiteilijaklubin juhlissa niiden miesten seurassa, joista hän oli lukenut ja kuullut koko elämänsä ajan; ja he kertoivat hänelle, että kun he olivat lukeneet "Kellojen soiton" Transcontinentalista ja "Perin ja helmen" Kornetista, he olivat heti huomanneet, että nero oli syntynyt. "Jumalani! Minun oli silloin nälkä ja minä kävin ryysyissä!" hän ajatteli itsekseen. "Miksi te ette antaneet minulle silloin päivällistä? Silloin oli aika. Työ oli jo tehty. Jos te syötätte minua nyt tehdyn työn vuoksi, miksi te ette syöttäneet minua silloin, kun minä olisin tarvinnut? Ei ainoatakaan sanaa 'Kellojen soitossa' eikä 'Perissä ja helmessä' ole muutettu. Ei, ette te syötä minua tehdyn työn vuoksi. Te syötätte minua, koska kaikki muutkin minua syöttävät ja pidätte kunniana syöttää minua. Te syötätte minua, koska olette järjettömiä elukoita, osia roskajoukosta, koska sokean joukkosielun ajatus on vallannut teidät, että minua on juuri nyt syötettävä. Ja mitä Martin Edenillä ja Martin Edenin tekemällä työllä on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kyseli itseltään, ja vastauksia sateli lakkaamatta nerokkaissa ja sukkelissa maljapuheissa.
Samanlaista oli aina. Missä hän sattui olemaankin — Sanomalehtimiesten klubissa, Seuraklubissa tai kirjallisissa teeilloissa — aina muistettiin "Kellojen soitto" ja "Peri ja helmi", kun ne olivat ensi kerran ilmestyneet. Ja aina kidutti häntä sama julkilausumaton katkera kysymys: "Miksi te ette syöttäneet minua silloin? Työ oli jo silloin tehty. 'Kellojen soitosta' ja 'Peristä ja helmestä' ei ole yhtään mitään muutettu. Ne olivat yhtä taiteellisia, yhtä arvokkaita silloin kuin nytkin. Mutta te ette syötä minua niiden tähden ettekä minkään tähden, mitä minä olen kirjoittanut. Te syötätte minua, koska on tapa syöttää juuri nyt, koska koko lauman on vallannut järjetön kiihko ahtaa Martin Edeniin ruokaa juuri nyt."
Ja usein hän sellaisina hetkinä saattoi nähdä nuoren jätkän, leveässä takissa ja hattu takaraivolla, astelevan heidän joukossaan. Niin tapahtui hänelle eräänä iltana Oaklandissa Naisjärjestön juhlassa. Kun hän nousi tuolilta ja astui korokkeelle, hän näki oviaukosta juuri tuon saman katupojan tutunomaisessa puvussaan. Viisisataa loistavasti puettua naista käänsi päänsä saadakseen selville, mitä hän näki, niin kiinteä oli hänen katseensa ollut. Mutta he näkivät vain tyhjän eteisen. Hän näki tuon nuoren jätkätyypin kuhnustavan eteenpäin ja ihmetteli, ottaisiko mies päästään hatun, jota ilman hän ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän tuli eteisestä suoraan korokkeelle. Martin olisi saattanut itkeä katsellessaan tuota oman nuoruutensa varjoa, ajatellessaan sitä, mitä oli hänen edessään. Se asteli yli korokkeen Martinin luo ja katosi Martinin tajunnan sokkeloihin. Viisisataa naista taputti hiljaa verhotuilla käsillään rohkaistakseen tuota ujoa, suurta miestä, joka oli heidän vieraansa. Ja Martin karkoitti tuon näyn aivoistaan, hymyili ja alkoi puhua.
Koulujen ylitarkastaja — kiltti vanha ukko — pysäytti Martinin kadulla, muisti hänet sekä sen kohtauksen, joka oli ollut hänen kansliassaan sinä päivänä, kun Martin erotettiin koulusta tappelun vuoksi.
"Minä luin teidän 'Kellojen soittonne' aikakauskirjasta joku aika sitten", hän puheli. "Se oli helkkyvää kuin runo. Verratonta, sanoin minä silloin — se on kerrassaan loistavaa!"
"Niin kai, ja kahdesti seuraavina kuukausina te kohtasitte minut kadulla ettekä tuntenut minua", sanoi Martin melkein ääneen. "Kummallakin kertaa minulla oli nälkä ja minä olin matkalla panttilainastoon. Mutta työ oli silloin tehty. Te ette tuntenut minua silloin. Miksi te tahdotte tuntea minut nyt?"
"Tässä eräänä päivänä huomautin minä vaimolleni, että meidän pitäisi pyytää teitä päivällisille", selitti tarkastaja. "Ja hän oli aivan samaa mieltä kanssani — aivan samaa mieltä kanssani."
"Päivällisille?" sanoi Martin niin terävästi, että se kuului melkein ärähdykseltä.
"No, niin, niin; päivälliselle, ymmärrättehän — vain vaatimaton tervehdyskäynti vanhan tarkastajanne luona, te vanha veitikka", hän sanoi hermostuneesti, taputtaen Martinia olalle koettaen heittäytyä setämäisen leikilliseksi.